Uskon ja ajattelun puolesta - För tro och tänkande

European Leadership Forum (7)

2009-05-28T19:20:00.001+03:00

Näin sitten Unkarin reissu päättyi. Kaiken kaikkiaan se oli oikein onnistunut, mutta on kiva päästä lentokoneeseen ja lähteä kotia kohti.

Mitä ELF:sta jäi käteen?

Mitä eri opetuksiin, seminaareihin ja työpajoihin tulee, niin parhaasta annista olen jo kirjoittanut aikaisemmissa postauksissa.
Tutustuin moniin kristittyihin eri puolilta maailmaa. Kävin monia mielenkiintoisia keskusteluja ja toivon, että jotkut kontaktit osoittautuvat tärkeiksikin.
Oli mielenkiintoista ja kiva huomata, että kristityillä on paljon taitoja aina raamatunopetuksesta ja tutkimuksesta (tieteen kaikissa eri kentissä) johtamiseen ja varainhankintaan asti.
Antoisimpia olivat forumin alussa ja sen lopussa olleet seminaarit. Niissä oli runsaasti aikaa keskittyä yhteen asiaan ja se tuli käsiteltyä perustellusti.
Virittelin verkkoja saadakseni jonkun isommankin kalan Suomeen. Katsotaan, onnistunko.
Egerissä meitä oli vain kaksi suomalaista! Jos vain mahdollista, olisi kiva suunnata Unkariin taas vuoden päästä isommalla joukolla.

European Leadership Forum (6)

2009-05-27T15:29:00.005+03:00

Evankelista Michael Green piti eilen voimakkaan opetuksen evankeliumin leviämisestä ensimmäisten kristittyjen aikana. Tyyli oli provosoiva, jopa kärkevä, mutta kuulijoita hyvällä tavalla herättelevä. Yksi lainaus:

Ensimmäiset kristityt sähköistyivät ylösnousemuksesta. Ensin he eivät kyenneet uskomaan siihen, mikä on ymmärrettävää, mutta kun he kerran uskoivat, siitä muodostui heidän elämänmuuttavan sanomansa sydän. Jos Jeesus todella oli noussut kuolleista, hän oli osoittautunut Jumalan pojaksi, kuolema itse oli saanut kuolemantuomion, kaikki muut uskonnot olivat riittämättömiä, ihmisten syntitaakka oli lopullisesti kannettu pois ja ihmiskunnan tulevaisuus oli varmistunut. Heidän sanomansa oli kaikkialla pääsiäisen Jeesus - hän jonka Jumala toi ihmiskunnan näyttämölle, ja se tosiasia että hän on elossa kuolleista ja ihmiset voivat kohdata hänet.

European Leadership Forum (5)

2009-05-26T16:16:00.004+03:00

Yhdessä päivän seminaarissa kuuntelin jälleen Peter Williamsia (hän johtaa Englannissa tutkimuskeskusta jonka nimi on Tyndale House). Aiheena oli orjuus Raamatussa. Nykyään moni pitää Raamattua moraalittomana siksi että siinä hyväksytään orjuus eikä sitä kielletä.

Aiheeseen liittyy monia sudenkuoppia. Tässä niistä joitakin:

Meistä sanat "orja" ja "orjuus" ovat erittäin kielteisiä. Mutta Vanhassa testamentissa samoilla sanoilla voi olla hyvinkin myönteinen merkitys.
Patriarkkojen aikana orjien asema erosi huomattavasti siitä, mitä me nykyään miellämme orjana olemiseksi.
Koko ongelman taustalla on osaksi muutokset käännöksissä. Ennen käännettiin "palvelija", nyt "orja". Perustelut tälle muutokselle puuttuvat.
Emme tiedä paljoakaan siitä, millainen asema orjilla oli Israelia ympäröivien kansojen keskuudessa. Toistaiseksi vertailu on siis hankalaa.

Erinomaisten opetusten ja mielenkiintoisten ihmisten lisäksi ELF:n antoisimpia paikkoja on kirjapöytä. Niin paljon kirjoja, niin vähän rahaa ja niin pieni matkalaukku.

Päivitys klo 20:10. Peter Williams vierailee Ryttylän Kansanlähetysopistolla 14-16.10. Hän luennoi Raamatun luotettavuudesta ja arvovallasta. Tervetuloa kuuntelemaan!

European Leadership Forum (4)

2009-05-25T23:15:00.002+03:00

Forumin jokainen päivä alkaa yhteisella aamuistunnolla, johon kuuluu raamattutunti. Aamun raamattutunneista vastaa Oxfordin yliopiston matematiikan professori John Lennox. Hän käy läpi Joosefin elämäntarinaa (1. Moos. 37-50). Yksi keskeinen pointti päivän opetuksessa oli, kuinka niin Joosefin elämän käänteissä kuin kristillisessä sanomassa on välttämätöntä sanoa väärä vääräksi. Tehtävässä on kaksi ongelmaa: (i) moralisoimme eli julistamme ylhäältä päin, mikä karkottaa ihmiset ja (ii) vaikenemme siksi, että pelkäämme kielteistä reaktiota.

Lennoxissa on saarnamiestä kerrakseen, voisi luulla miehen valinneen väärän uran.

Päivän antoisiin seminaareihin lukeutui Peter Williamsin (ks. Tyndale Housen kotisivut) luento kestävästä raamattukäsityksestä. Raamattua voidaan hänen mukaansa luonnehtia seitsemällä tavalla (joista jokainen on välttämätön). Luettelen ne tässä lyhyesti: (i) jumalallisuus, (ii) totuudellisuus, (iii) relevanssi, (iv) riittävyys, (v) selkeys, (vi) säilyminen, (vii) historiallisus.

European Leadership Forum (3)

2009-05-25T08:00:00.002+03:00

Maanantain lukuisista seminaareista audiovisuaalisin joskin vähemmän sisältöpainotteinen oli Nick Pollardin seminaari. Hän kertoi työstään Englannissa. Nick Pollard on perustanut järjestön nimeltä Damaris. Hän haluaa auttaa kaikenikäisiä pohtimaan etiikkaa, uskontoa ja kristinuskoa hyödyntämällä populaarikulttuuria, erityisesti elokuvia.

Toistakymmentä vuotta kestänyt tuo on vihdoin alkanut kantaa hedelmää. Pollardia on pyydetty tuottamaan opintomateriaalia eri elokuvia varten (kuten ”Prinssi Kaspian”). He ovat päässeet ainutlaatuisella tavalla tavoittamaan maansa lukiolaisia herättämällä heitä pohtimaan ajankohtaisia ongelmia ja kysymyksiä liittyen niin köyhyyteen kuin ympäristöön (www.globalstudentsforum.org). Pollard ja hänen työtoverinsa tuottavat runsaasti materiaalia, jonka avulla yksittäiset kristityt tai pienryhmät voivat pureutua niihin teemoihin ja kristittyjen tärkeinä pitäminä kysymyksiin, joita aikamme elokuvat, TV-sarjat tai kirjat nostavat esille. Tämä ilmainen materiaalipankki on osoitteessa www.culturewatch.org. Ja jos haluaa saada enemmän materiaalia yksittäisistä elokuvista tai keskeisistä teemoista, kätevä joskin maksullinen väline on ToolsForTalks (www.toolsfortalks.com – hakukone kaipaisi vielä jatkokehittelyä).

Damaris toimii jo Norjassa (www.damaris.no), ja siellä on tuotettu materiaalia rippikouluja varten (Konfirmant Online). Pollard kyselikin minulta, josko Damaris voisi rantautua Suomeen. En tiedä. Löytyykö maastamme innostusta ja innostuneita osaajia?

Kaiken edellä mainitun lisäksi Nick Pollard tuottaa ilmaisia videopätkiä, jotka vievät elokuvien avulla kristilliseen uskoon liittyvän teeman äärelle (www.pollardonfilm.com).

European Leadership Forum (2)

2009-05-24T22:40:00.001+03:00

Osallistuin eilen (sunnuntaina) Gary Habermasin seminaariin Jeesuksen ylösnousemuksesta. Professori Habermas (hänen kotisivunsa on www.garyhabermas.com) on tutkinut usean kymmenen vuoden ajan Jeesuksen ylösnousemusta. Habermas käsitteli kehittämäänsä ”minimal facts”-metodia. Sen ideana on perustella Jeesuksen ylösnousemusta tutkimuksessa hyväksytyiksi osoittautuneiden palasten avulla. Hän mainitsi esimerkiksi, että naisten esiintyminen evankeliumien kuvauksissa Jeesuksen ylösnousemuksesta puhuu näiden kertomusten aitouden eli historiallisuuden puolesta. Kokoamalla tämän kaltaisia palasia voidaan rakentaa hyvä argumentti Jeesuksen ylösnousemuksen puolesta. Habermas halusi sanoa, että meidän ei ensin tarvitse hyväksyä Raamatun yliluonnollista inspiraatiota voidaksemme päästä käsiksi Jeesuksen ylösnousemukseen.

Erityisen mielenkiintoista Habermasin lähestymistavassa oli se, että hän hyödynsi Jeesus-tutkimuksessa käytettyjä metodeja ja ajattelutapoja. Tästä johtuen hän onnistui rakemantamaan kieltämättä hiukan kapeaksi jäävän mutta kuitenkin vankan päättelyketjun. Hän ei siis lähtenyt liikkeelle ”ylhäältäpäin” argumentoimalla tekstien yleisen luotettavuuden puolesta. Hän keskittyi yksittäisiin palasiin, ikään kuin tiiliskiviin, joiden avulla hän rakensi argumenttiaan. Esimerkillään Habermas osoitti, kuinka hyvä tieteellinen tutkimus tukee kristittyjen perinteistä ymmärrystä Jeesuksen ylösnousemuksen historiallisuudesta. Itse asiassa Habermas pystyi viemään varhaisimman ylösnousemuksesta kertovan katkelman (1. Kor. 15:3-) vain kuukausien päähän itse tapahtumasta yksinomaan hyödyntämällä ns. kriitikoiden perusteluja.

Tämän kaiken lisäksi Habermas viljeli yksittäisiä kiinnostavia tiedon murusia. Hän väitti, että kun ensimmäiset kristityt kiteyttivät evankeliumin, sillä tarkoitettiin Jeesuksen jumaluutta, kuolemaa ja ylösnousemusta. Kaksi jälkimmäistä ovat minulle tuttuja, mutta tuo jumaluuspuoli oli minulle uutta. Täytyykin perehtyä siihen.

European Leadership Forum

2009-05-22T17:32:00.004+03:00

Tapoihini ei ole kuulunut kirjoittaa blogillani henkilökohtaisesta elämästäni. Lähipäivinä ajattelin tehdä poikkeuksen.

Saavuin aamupäivällä Budapestiin Unkarissa ja suuntasin pääkaupungista itään pikkukaupunkiin nimeltä Eger. Siellä järjestetään vuosittainen European Leadership Forum (www.euroleadership.org). Olen täällä ensimmäistä kertaa mutta odotan jo innolla ohjelman alkamista huomenna. Laaja kirjapöytä, seminaarien ja työpajojen aiheet, nimekkäät luennoitsijat ennakoivat antoisia lähipäiviä. Kerään matkan varrella postaamisen arvoisia ajatuksia.

Ai niin, mikä se ELF on? ELF kokoaa yhteen evankelikaaleja ympäri Eurooppaa pohtimaan kunkin työhön liittyviä haasteita. Tämä on hyvä tilaisuus tutustua eri alojen asiantuntijoihin ja muihin samanlaista työtä tekeviin, luoda verkostoja, saada vinkkejä työhön ja yleensäkin hakea innostusta joskus yksinäiseen puurtamiseen.

Jos tämäkään kuvaus ei vielä selventänyt mistä on kyse, niin tutustu menneiden forumeiden nauhoitettuihin (ja ilmaisiin) opetuksiin netissä: www.euroleadershipresources.org.

Aina ajankohtainen Raamattu

2009-05-10T20:23:00.000+03:00

Vielä ehtivät mattimyöhäiset ilmoittautua Ryttylän Kansanlähetysopistolla järjestettävään viikonlopputapahtumaan "Aina ajankohtainen Raamattu - Apologia-forum 2009". Klikkaa sivuston oikeassa yläkulmassa olevaa banneria niin päset käsiksi sekä ohjelmaan että yhteystietoihin.

Postia pappi Jaakobille

2009-04-30T12:11:00.000+03:00

Varoitus: Tässä postauksessa paljastan keskeisiä juonenkäänteitä elokuvasta Postia pappi Jaakobille. Jos siis et ole nähnyt elokuvaa ja haluat salaisuuden verhon säilyvän sen yllä, suosittelen olemaan lukematta tämä postaus.

Jos taas olet nähnyt elokuvan, niin olet erityisen tervetullut kommentoimaan. En välttämättä tee oikeutta elokuvalle yhteen katselukertaan perustuvalla arvostelulla. Siksi tarvitaan täydentäviä näkökulmia.

Ja nyt itse elokuvaan. Postia pappi Jaakobille on Klaus Härön ohjaama elokuva. Päähenkilöitä ovat sokea ja vanha pappi Jaakob ja häntä auttamaan tullut elinkautisvanki Leila. Leilan tehtävänä on lukea ihmisten pappi Jaakobille kirjoittamia esirukouspyyntöjä ja kirjoittaa vastaukset.

Leila haluaa pärjätä omin voimin, eikä hän mielestään kaipaa apua tai sääliä. Kova lapsuus ja vankila-aika ovat tehneet hänen sydämestään kovan. Kovuudessaan hän ihmettelee, miksi ihmiset pyytävät pappi Jaakobia rukoilemaan heidän arkistenkin asioidensa puolesta. Hän ihmettelee - ja vähän halveksuukin - suunnattomia kirjevuoria, ränsistynyttä pappilaa, Jaakobin sydämellisiä rukouksia, vaatimatonta elämäntapaa ja uskollisuutta esirukoilijan tehtävässä. Lopulta Leila hävittää kirjeita. Postiljooni pelkää häntä niin paljon että hän lopettaa kirjeiden tuonnin.

Kirjeiden loppuminen saa aikaan kriisin Jaakobissa. Hänen elämänsä sisältö on kadonnut. Hän kokee, ettei Jumalalla ole enää käyttöä hänelle. Käydessään läpi tuntemuksiaan hän tekee oivalluksen jonka hän jakaa Leilalle: ilmeisesti Jumalan näkökulmasta hän ei elä kirjeiden kirjoittajia varten, vaan he ovat olemassa häntä varten. Hän on aina rukoillut niiden asioiden puolesta joita kirjeissä on mainittu. Hän on saanut kiitoskirjeitä rukousvastauksista ja konkreettisesta avusta. Ja nyt hän kuitenkin näkee, kuinka hän tarvitsee kirjeitä. Avun tuoja on itse avun tarpeessa.

Leila ei voi tätä ymmärtää. Hän päättää lähteä pappilasta. Mutta kun hänellä ei ole paikkaa minne mennä, hän epätoivossaan yrittää hirttää itsensä. Onneksi pappi Jaakobin väliintulo estää häntä päättämästä päiviään. Lopulta hän itkien kertoo tarinansa Jaakobille. Hän ihmettelee, onko armoa hänenkaltaiselleen. Häntä on hakattu kotona ja sisko on suojellut. Kun sitten siskon mies hakkasi vaimoaan, Leila tappoi hänet. Siksi hän joutui vankilaan. Pappi Jaakob ei vastaa suoraan kysymykseen. Sen sijaan hän antaa Leilalle nipun kirjeitä. Ne ovat hänen siskonsa kirjoittamia. Hän on jo pitkään kirjoittanut pappi Jaakobille ja pyytänyt häntä rukoilemaan vankilassa olevan siskonsa puolesta.

En yleensä pidä suomalaisista elokuvista. Mielestäni niiden tarinat ovat monesti kehnoja ja pinnallisia, ja näyttelijät kankeita. Myönnän, että voin olla ennakoluuloinen. Mutta Klaus Härön viimeisin elokuva on erilainen. Ensimmäistä kertaa olin katsomassa elokuvaa, jonka päättyessä salissa oli hiirenhiljaista eikä kukaan lähtenyt ennen kuin lopputekstit olivat vierineet ohi. Pienellä budjetilla tehty elokuva on sekä tarinaltaan että kuvauksen osalta kaunis. Se on leikattu tiiviiksi kokonaisuudeksi ja varsinkin pappi Jaakobia näytellyt Heikki Nousiainen onnistuu roolissaan erinomaisesti.

On poikkeuksellista nähdä elokuva, jossa uskonnollisia teemoja käsitellään näin kunnioittavasti ja uskottavasti. Oli myös erikoista nähdä elokuva, jossa ilmiselvästi kristinuskon tosissaan ottava henkilö on miespappi ja koko tarinan sankari.

Mielestäni elokuvan keskeisin teema on rakkaus. Pappi Jaakob lukee ulkomuistista useaan kertaan rakkauden ylistyslaulua (1. Kor. 13). Hän välittää aidosti häneltä apua pyytäviltä. Häneen henkilöityy paljon siitä, mitä Paavali kirjoitti rakkaudesta: hän on lempeä, kärsivällinen, nöyrä, ei etsi omaa etuaan. Hän ei tuomitse Leilaa hänen rikollisesta taustastaan. Ja hänen rakkautensa apua tarvitsevia ja Leilaa kohtaan lopulta koskettaa Leilan sydäntä.

Toinen elokuvalle keskeinen teema on rukous. Se kietoutuu yhteen rakkauden kanssa. Rakkaus saa pappi Jaakobin rukoilemaan ihmisten hädän puolesta ja kirjeitse rohkaisemaan heitä raamatunkohdilla. Rakkaus saa siskon kirjoittamaan pappi Jaakobille kirjeitä, jotta hän rukoilisi siskonsa puolesta. Rukouksiin tulee vastauksia. On joku, joka kuulee ne kaikki, niin suurinta hätää ilmaisevat kuin kaikkein arkisimmatkin rukoukset.

Kolmas tärkeä teema on armo. Elokuva avaa monesta näkökulmasta, mitä kristillisessä ajattelussa armo on, mitä se maksaa ja kuka sitä tarvitsee. Tämä teema näkyy esimerkiksi siinä, että Leila on elinkautisvanki. Hänet armahdetaan, ei hyvän käytöksen takia vaan siksi että joku on rukoilemalla ahkerasti nähnyt vaivaa hänen puolestaan. Pappi Jaakob puolestaan joutuu etsimään elämänsä todellista perustaa kun kirjeitä ei enää tulekaan ja hänen työnsä viedään häneltä pois. Leilakin huomaa tarvitsevansa armoa. Elokuvan lopussa hän kertoo, kuinka lapsena äiti suutuspäissään löi häntä ja kuinka sisko aina tuli väliin, etteivät iskut osuisi häneen. Isosisko antoi äidin lyödä itseään jotta pikkusisko varjeltuisi äidin vihalta. Ja kun Leila aikuisena näkee siskonsa miehen pahoinpitelevän vaimoaan, hän puolestaan vihastuu ja puukottaa miehen hengiltä. Vaikka Leilan teon luulisi herättävän sympatiaa, hän itse kysyy pappi Jaakobilta, että kuka hänen kaltaistaan armahtaa. Leila näkee siis tekonsa vääränä. Hän tarvitsee jonkun, joka hänet armahtaisi sydämen tuskasta ja syyllisyydestä.

Leilan sisko ja pappi Jaakob tekevät paljon sellaista, mitä Raamatun mukaan Jeesus teki ja tekee. Hän rukoilee meidän puolesta. Hän kuoli puolestamme, ettei meidän tarvitsisi kantaa lopullista rangaistusta pahuutemme tähden. Ja hänkin toivoo, että me ihmiset näkisimme todellisen tilamme ja pyytäisimme häneltä sitä apua, jota hän yksin voi meille antaa.

***

Voit lukea Klaus Härön omia ajatuksia elokuvasta vaikkapa sivustolta Film-o-holic.com.

Vihan uskonnon vastustajasta sen kannattajaksi

2009-04-29T16:50:00.002+03:00

Brittilehti Daily Mail on julkaissut erään entisen ateistin pitkän ja mielenkiintoisen todistuksen matkastaan kristityksi. A. N. Wilson pohtii kolumnissaan "Vihan uskonto" sekä kristinuskokielteisyytensä juuria että mikä kristinuskossa vakuutti hänet.

Ensin hän toteaa, että älyllisen ja kulttuurieliitin näkyvä uskontovastaisuus teki uskonnollisuudesta niin epämuodikasta, että hän luopui uskostaan. Mikä sitten muutti hänet? Yksi tekijä oli kristittyjen elämä:

Uskoni on suurilta osin muodostunut tuntemieni ihmisten elämän ja esimerkin ansiosta - ei julkkisten, ei pyhimysten vaan ystävien ja omaisten jotka ovat eläneet ja kohdanneet kuoleman [Uuden testamentin evankeliumien] ylösnousemuskertomuksen valossa tai hyväksyen hiljaa sen että heillä on tulevaisuus kuoleman jälkeen.

Pääsiäiskertomus vastaa heidän kysymyksiinsä ihmiskunnan hengellisistä puolista. Se muuttaa ihmisten elämän siksi että se auttaa meitä ymmärtämään että me, niin kuin Jeesus, olemme syntymästämme hengellisiä olentoja.

Ystävien todistuksen rinnalle hän nostaa pääsiäiskertomusten selitysvoiman ja historiallisuuden:

[Evankeliumien pääsiäiskertomus] kohtaa yhtä aikaa mielen ja sydämen, sillä se puhuttelee koko ihmistä.

Aikoinaan kyseenalaistin sen todenmukaisuuden ja ehdotin, että sitä ei pitäisi ottaa kirjaimellisesti. Mutta mitä enemmän luin pääsiäisestä, sitä paremmin se näytti sopivan ja soveltuvan ihmiskunnan tilanteeseen. Myös siksi minä nyt uskon siihen.

Pääsiäinen haastaa meidät aikaan sijoittuvalla historiallisella tapahtumalla. Me kohtaamme kertomuksen tyhjästä haudasta, pienestä ryhmästä miehiä ja naisia jotka ensin piiloutuivat elämänsä tähden ja seuraavassa hetkessä olivat kyllin rohkeita kohtaamaan Rooman valtakunnan koko oikeuslaitoksen vainon ja julistamaan uskoaan ylösnousseeseen Kristukseen.

Kirjoittajalla on lopuksi muutama sana sanottavana kirkollisille johtajille, joilta hän peräänkuuluttaa samanlaista rohkeutta:

Piispamme ja teologimme, jotka pelkäävät sekularistien aseiden jyskytystä, tarvitsevat sellaista rohkeutta enemmän kuin koskaan ennen.

Valitettavasti he ovat lähes täysin hyväksyneet, että vain tyhmät ihmiset uskovat kristinuskoon, ja ne harvat kirkkoihin jääneet älykkäät ihmiset ovat siellä vain musiikin tähden tai uskovat tähän kaikkeen kuvaannollisella tai vääristetyllä tavalla joka tarkasteltaessa ei loppujen lopuksi olekaan uskoa.

Tämä kertomus sisältää kolme tärkeää puolta kristillisessä todistuksessa: (i) kristittyjen elämä voi tehdä myönteisen vaikutuksen, (ii) kristinusko vastaa parhaiten ihmisen kysymyksiin perimmäisestä todellisuudesta ja (iii) kristillinen usko seisoo tai kaatuu historian tapahtumien - pääsiäisen tapahtumien mukana. Historiallinen puoli kutsuu koettelemaan sitä ja todistaa sen todenmukaisuuden puolesta.

Päivitys 30.4. Unohdin laittaa postaukseen sen tiedon, että bongasin kyseisen kolumnin blogilta Strange Herring.

Perinteistä uskoa vastaan

2009-04-17T09:50:00.001+03:00

Artikkelissaan "Kaaosmaista luovuutta - katsaus Jeesus-tutkimuksen nykytilaan" Tom Holmén mainitsee yhden huomionarvoisen seikan:

[T]utkimus ei lähtökohtaisesti suuntaudu kirkon perinteistä uskoa ja Jeesus-käsitystä vastaan. Historiallisesti tällainen antagonismi on sitkeästi kuulunut kuvaan ja oli vahvasti mukana mm. Jeesus-tutkimuksen syntyvaiheissa.

A.D. 30 - ylösnousemuksen tärkeydestä ensimmäisille kristityille

2009-04-16T11:01:00.003+03:00

Olemme päässeet kirjan A.D. 30 viimeiseen lukuun, "Ylösnousemus ja varhaiskirkko" Se päättyy näihin sanoihin (s. 265).

Pääsiäistapahtumien monipuolinen ja jatkuva teologisointi todistaa niiden merkityksestä. Teemojen toistumisen niin varhaisimmissa traditioissa kuin myöhäisissä sekä niiden ilmeisen painoarvon tähden on tuskin liioittelua todeta, että Jeesuksen kuolemalla ja kuolleistaheräämisellä oli ensimmäisten kristittyjen keskuudessa jo aivan alusta alkaen kivijalan asema.

A.D. 30 - ylösnousemuskokemusten haasteellisuudesta

2009-04-15T08:38:00.003+03:00

Poimin kirjan A.D. 30 ja sen luvusta "Aaveita, enkeleitä ja ylösnousseita: sosiaalitieteellisiä näkökulmia ylösnousemusilmestyksiin" kohdan, jossa käsitellään ylösnousemuskokemusten haasteellisuutta (s. 203):

Tieteellisessäkin Jeesus-tutkimuksessa keskustelu kokemusten luonteesta saa tämän tästä voimakkaita filosofisia ja teologisia sävyjä. Onhan kysymys varhaisen kristillisen uskontunnustuksen keskeisestä väitteestä, jonka mukaan Jahven kuolleista herättämä Vapahtaja ilmestyy seuraajilleen. Kokemusten selittämistä tai nivomista mihinkään psykologiseen tai sosiologiseen viitekehykseen saatetaan pitää turhana ja teologisesti arvelluttavana. Toisaalta myös intomielinen tarve riisua kokemukset hämmentävästä mystisyydestä voi johtaa tutkijan hätiköityihin ja ideologisesti värittyneisiin johtopäätöksiin.

A.D. 30 - ylösnousemuskokemusten historiallisuudesta

2009-04-14T10:30:00.002+03:00

Kirjan A.D. 30 luku "'Ja hän ilmestyi heille...': Ylösnousemusilmestykset Uudessa testamentissa" päättyy seuraavaan johtopäätökseen (s. 201):

Lähteiden moninkertainen todistus, ylösnousemustraditioiden varhaisuus ja traditioiden alkukirkolle hankalat osat ovat tekijöitä, joiden varassa lepää tutkijoiden konsensus siitä, että opetuslapset ilmestystraditioiden perusteella todellakin kokivat nähneensä ylösnousseen Jeesuksen.

A.D. 30 - ylösnousemuksen hullutus

2009-04-13T08:00:00.001+03:00

Kirjan A.D.30 luvussa "Synkkä sapatti ja ylösnousemuksen ongelma" esitetään, miten ajatus sekä ristiinnaulitusta että ylösnousseesta Jeesuksesta on absurdi. Luvun äärellä lienee selvää, että Jeesuksen ylösnousemus tuskin on voinut syntyä ensimmäisten kristittyjen luovan ajattelun tuloksen.

Kyseisessä luvussa ristiinnaulitsemisen ja ylösnousemuksen yhdistämisestä syntyvä jännite tulee ilmi esim. näin (s. 172):

[Tutkimuksessa] Jeesuksen oppilaiden todetaan yksinkertaisesti vakuuttuneen siitä, että Jumala oli herättänyt Jeesuksen kuolleista. Tämä kokemus oli niin voimakas, että se oli pakottanut oppilaat hyväksymään absurdin ja pahennusta herättävän ajatuksen ilmeisen, järkeenkäyvän ja hurskaan selityksen sijaan. Sen sijaan, että olisivat kunniallisesti perääntyneet, antaneet Jeesuksen mennä, tunnustaneet olleensa tämän suhteen väärässä, he päätyivät [...] erityisesti juutalaisittain mahdottomaan ja skandaalimaiseen kaksoiväittämään: Messias oli tullut Jumalan kiroamaksi ristinpuulla; ristiinnaulittu oli Jumalan avulla saavuttanut voiton kuolemasta.

A.D. 30 - mitä Jeesuksen historiallisuuden hylkäämisestä seuraa?

2009-04-12T09:20:00.001+03:00

Kirjan A.D. 30 luvussa "Mitä tapahtui Jeesuksen haudalla?" lukee näin (s. 118):

[O]n olemassa käsityksiä, joiden puolesta voidaan esittää niin vahvoja todisteita, että eriävälle kannalle asettuminen olisi älyllinen itsemurha. Käytännössä kaikki tutkijat esimerkiksi uskovat, että Jeesus Nasaretilainen oli historiallinen henkilö, joka ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen aikana Jerusalemissa. Mikäli tämä oletus hylätään, joudutaan samalla hylkäämään suuri joukko historiantutkimuksen metodeita ja toteamaan, ettemme voi tietää historiasta oikeastaan yhtään mitään.

A.D. 30 - ristiinnaulitsemisen julmuudesta

2009-04-11T09:41:00.000+03:00

Lainaan kirjan A.D. 30 luvusta "Jeesuksen viimeiset tunnit" (s.108) tiivistä esitystä ristiinnaulitsemisen karmeudesta:

Kyseessä ei ollut harvinainen tai salainen toimitus, vaan yleinen ja julkinen, antiikin kirjoittajien erityisen julmaksi kuvaama teloitustapa. Ensimmäisellä esikristillisellä vuosisadalla vaikuttanut roomalainen filosofi ja kirjailija Marcus Tullius Cicero muun muuassa nimittää ristiinnaulitsemista julmimmaksi ja inhottavimmaksi rangaistukseksi ja toteaa, että sanan risti tulisi olla kaukana ei ainoastaan Rooman kansalaisen ruumiista vaan myös hänen ajatuksistaan, silmistään ja korvistaan.

A.D. 30 - kvasitieteellisestä ajattelusta

2009-04-10T09:06:00.000+03:00

Kirjan A.D. 30 luvussa "Meno vai meno-paluu Jerusalemiin?" lukee näin uskonnon ja tieteen väärästä kilpailuttamisesta (sivut 82-83):

Historiallista maailmaa ei saavuteta kääntämällä uskonnollinen maailma (tai maailman uskonnollinen selitys) päälaelleen. Sellainen "tiede" olisikin helppoa. Kristillinen sanoma tunnustaa Jeesuksen Kristukseksi, joten oikeasti Jeesus ei pitänyt itseään Kristuksena. Kristityt julistavat Jeesuksen kuolleen ristillä, joten oikeasti Jeesusta ei ristiinnaulittu. Uusi testamentti kertoo Jeesuksesta todellisena, kerran syntyneenä, eläneenä ja kuolleena henkilönä, joten oikeasti Jeesusta ei koskaan ollut olemassakaan, ja niin edelleen. Tällaista kvasitieteellistä ajattelua on enemmän kuin näiden esimerkkien yksinkertaisuus antaisi olettaa.

A.D. 30 - argumentit tutkijan taustoja tärkeämmät

2009-04-09T20:34:00.001+03:00

A.D 30 -teoksen toisen luvun otsikko on "Tutkimuksen taustavirtoja". Siinä käsitellään tutkijan vakaumusten ja tutkijayhteisön tai jopa yhteiskunnan paineiden mahdollista vaikutusta tutkijan työhön. Samaten luvussa nousee esille vakaumuksen myönteinen merkitys tutkimuksen etenemiselle. Yksistään tämän luvun tähden kirja on lukemisen arvoinen. Luvusta yksi lainaus (s. 58):

Kuka näistä on tieteellisesti vakuuttavin ja uskottavin? Konservatiivikristitty miestutkija, kristitty feministitutkija vai juutalainen feminstitutkija? Ainoa "puolueettomuuden likiarvoa" lähestyvä tapa lienee unohtaa nimitykset, tausta ja lempiruuat ja keskittyä varsinaisiin argumentteihin. Tämän jälkeen on mahdollista pohtia, ovatko erikoisilta tuntuvat tulkinnat joissakin kohdin yhteydessä nähin ideologisiin taustoihin.

A.D. 30 - ristiinnaulitsemisen kiusallisuus

2009-04-08T20:25:00.000+03:00

Jeesuksen kuolemaan liittyviä tapahtumia käsittelevästä kirjasta A.D. 30 poimin yhden lainauksen sen ensimmäisestä luvusta "Miten A.D. 30 -tapahtumista voidaan tietää?". Sivut. 35-36:

Messiaaksi ja Jumalan Pojaksi uskotun ja väitetyn henkilön kuolema ristiinnaulittuna [...] oli varhaisille kristityille jopa tuskaisen hankala asia, merkitsihän ristiinnaulitseminen juutalaisen käsityksen mukaan Jumalan kiroamaksi tulemista (vertaa Gal. 3:13). Kaikkialla sen aikaisessa maailmassa teloitusta ristillä pidettiin äärimmäisen häpeällisenä. Julistaessaan ristiinnaulittua messiasta kristityt joutuivat kipeästi huomaamaan, miten tällaista julistusta ei otettu helposti vastaan: se oli juutalaisille Jumalan herjaamista ja kreikkalaisille hullutus, kuten apostoli Paavali totetaa (1. Kor. 1:23). Jeesus-messiaan ristiinnaulitseminen oli seikka, jota jouduttiin selittämään ja perustelemaan. On siis hyvin epätodennäköistä, että varhaiset kristityt olisivat keksineen tarinan Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta.

Usko epäilyksen aikakaudella (16)

2009-04-08T08:01:00.000+03:00

Tim Keller päättää kirjansa The Reason for God: Belief in an Age of Skepticisim epologiin: "Mihin me täältä menemme?" (Sarjan muut postaukset ovat täällä.)

Aluksi Keller miettii, mitä tehdä jos kristinusko kiinnostaa mutta jokin tuntuisi vielä estävän tulemasta uskoon. Hän ehdottaa, että silloin olisi hyvä pyrkiä hahmottamaan, mitkä tietyt asiat ovat vielä esteenä. Liittyvätkö ne...

(i) sisältöön? Etkö ymmärrä tai etkö hyväksy jotain osaa kristillisessä sanomassa?
(ii) yhteneväisyyteen? Onko sinulla epäilyksiä tai vastaväitteitä joita et ole saanut ratkaistua?
(iii) kustannuksiin? Oletko oivaltanut, että kristillisen uskon omaksuminen maksaa sinulle jotain kallisarvoista? Mitä pelkäät sitoutumisessa?

Keller kertoo, että kun häneltä kysytään, mitä tehdä jos haluaa tulla kristitytksi, niin hän kannustaa tekemään kaksi asiaa.

1. Kääntymään. Ihmisen on tunnistettava ja tunnustettava, että hänen pääsyntinsä on yritys pelastaa itse itsensä. Kristityksi tuleminen ei tarkoita oman elämänsä parantelemista vaan täydellistä muutosta.

2. Uskoa Jeesukseen. Hän yksin voi pelastaa minut. Usko on luottamusta Jeesukseen, siihen mitä hän on tehnyt puolestani. En enää turvaa omiin ansioihini.

Lopuksi Keller rohkaisee etsimään itselleen jonkun kristillisen yhteisön, vaikka niissä on monia ongelmia. Kristitty tarvitsee uskovien yhteyden, jossa elää todeksi uskoaan.

Aivan viimeiseksi Keller kirjoittaa, että huolimatta kristityn tekemisistä ja valinnoista kaikki on kuitenkin kiinni Jumalasta. Kristityt ovat kautta aikojen todistaneet, että he eivät kuitenkaan löytäneet Jumalaa. Jumala löysi heidät. He näkivät ja kokivat, että he ovat suuria syntisiä. Mutta juuri heidän kaltaisia varten Jeesus tuli maailmaan.

A.D. 30 - tutkimuksen valtauomassa

2009-04-07T20:07:00.001+03:00

Nyt pääsiäisen alla käymme läpi suomalaisten Jeesus-tutkijoiden kirjoittamaa kirjaa A.D. 30 - Kirja Jeesuksen kuolemaan liittyvistä tapahtumista (Art House). Toteutan tämän pääasiassa lainaamalla jokaisesta luvusta sopivan mittaisen ja keskeisen pätkän.

Kirjan johdannossa on hyvä kiinnittää huomiota kirjoittajien omaan käsitykseen kirjan sisällöstä (s. 22) suhteessa muuhun aiheeseen liittyvään tutkimukseen:

Käsillä oleva kirja on [...] eräänlainen yhteen puristettu näkemys pääsiäistapahtumista eikä siksikään kokonaisuutena jännitteetön. Tämän tarkoituksella sallitun ja akateemisuuteen olennaisesti kuuluvan särmikkyyden vuoksi kirja saattaa osin muistuttaa enemmän spontaanisti lavalle kutsutun artistijoukon yhteislaulua kuin hiottua moniäänistä a cappella -esitystä. Sävellaji, niin uskallamme väittää, on kuitenkin yksittäisiä soraääniä lukuun ottamatta yhteinen. Yhteisenä pyrkimyksenämme on ollut pysyttäytyä kansainvälisen Jeesus-tutkimuksen valtauoman näkemyksissä.

Usko epäilyksen aikakaudella (15)

2009-04-07T08:00:00.000+03:00

Olemme tulleet Tim Kellerin kirjan The Reason for God: Belief in an Age of Skepticism viimeiseen lukuun. Luvun otsikko on "Jumalan tanssi". (Sarjan muut postaukset ovat täällä.)

Kirjansa viimeisessä luvussa Keller kertoo kristillisen uskon perussanoman lähtemällä liikkeelle kolminaisuudesta.

Kristillisen uskon mukaan Jumala on kolmiyhteinen. Keller kuvailee heidän välistään suhdetta tanssiksi: kukin osapuoli liikkuu toisen ympärillä. Heidän suhteensa on täynnä rakkautta ja iloa kolminaisuuden toisia osapuolia kohtaan. Tämä rakkaus oli todellisuutta jo ennen maailman luomista.

Jumala loi ihmisen jakamaan hänen tanssinsa ilon ja rakkauden. Hän loi ihmisen elämään elämää Jumalaa ja toisia rakastaen ja palvellen, aivan kuten kolminaisuuden osapuolet rakastavat ja palvelevat toinen toisiaan. Mutta ihminen valitsi itsekeskeisyyden tien. Hän haluaa maailman pyörivän itsensä ympärillä. Haluttomuus palvella Jumalaa on vieraannuttanut meidät hänestä, itsestämme, toisistamme ja tästä maailmasta.

Jeesus ei hyötynyt mitään kuolemastaan. Siksi me voimme nähdä ristin tapahtumissa hänen rakkautensa meitä kohtaa. Hän kutsuu meitä tekemään hänestä elämämme keskipisteen.

Keller kertoo, että Raamattu kuvaa ihmiskunnan tulevaisuutta aikana, jolloin Jumala korjaa kaiken mitä me olemme täällä rikkoneet. Kärsimys poistetaan, pahuus hävitetään ja koko luomakunta ylistää Jumalaa. Kristittyinä meidät on kutsuttu mukaan hänen työhönsä jokaisen ihmisen ja myös aineellisen maailman parhaaksi. Odotamme tuota maailmanhistorian loppuhuipennusta jota kohti pyrimme kaikella työllämme.

Usko epäilyksen aikakaudella (14)

2009-04-06T08:00:00.000+03:00

Tämä postaus on osa pitempää sarjaa (ks. täältä) Tim Kellerin kirjasta The Reason for God: Belief in an Age of Skepticism. Luvussa 13 aiheena on ”Ylösnousemuksen todellisuus”.

Jeesuksen ylösnousemus on kristinuskon totuudellisuudelle ratkaiseva tapahtuma. Jos Jeesus nousi kuolleista, hänen väitteitään itsestään ei voi paeta. Jeesuksen ylösnousemus muuttaa kaiken. Siksi on syytä tarkastella evankeliumien ylösnousemuskertomuksien historiallista puolta. Keller mainitsee seuraavat syytä ottaa todesta niiden todistus Jeesuksen ylösnousemuksesta:

1. Maininnat Jeesuksen ylösnousemuksesta ovat liian varhaisia voidakseen olla keksittyjä. Niistä varhaisinta lainaa Paavali (ks. 1. Kor. 15), joka vieläpä mainitsee ison osan silminnäkijöistä olevan elossa. Paavali ikään kuin kehottaa kirjeensä vastaanottajia tutustumaan heihin, mikäli epäilevät häntä.

2. Jeesuksen ylösnousemuksen ensimmäiset todistajat olivat naisia. Naiset eivät olleet sen ajan yhteiskunnassa korkeassa arvossa, eikä heidän todistusta arvostettu oikeudenkäynnissä. Mikäli ylösnousemuskertomukset ovat keksittyjä, naiset eivät olisi ensimmäisiä todistajia.

3. Kertomukset tyhjästä haudasta ja Jeesuksen ilmestymisestä tukevat toisiaan. Pelkkä tyhjä hauta ei vakuuta ketään. Ja ilmestykset eivät vakuuttaisi, jos ruumis olisi haudassa.

4. On esitetty, että ylösnousemus usko syntyi siksi, että opetuslapset odottivat tai toivoivat jotain sellaista. Mutta he eivät eläneet sellaisessa historiallisessa viitekehyksessä, josta käsin toiveajattelu olisi voinut syntyä. Kreikkalaisessa maailmassa ajatus ruumiin ylösnousemuksesta oli mahdoton. Sielun tuli vapautua ruumiin vankilasta. Juutalaisessa maailmassa taas ylösnousemus kuului tulevaisuuteen, jolloin Jumala voimakkaasti toimisi luomakunnassaan. Siksi ajatus yhden henkilön ylösnousemuksesta kesken historian kulun ei sopinut yhteen tämän odotuksen kanssa.

5. Kristinuskoon kuului heti alusta alkaen uskomuksia, jotka siihen aikaan olivat tuntemattomia (kuten se, että yksijumalisen uskonnon edustajia eli juutalaisia alkoi ajatella, että Jeesus oli Jumala). Niiden äkillistä syntyä on vaikea selittää ilman yllättäviä historian tapahtumia – kuten Jeesuksen ylösnousemusta.

6. Jeesuksen opetuslapset, jotka väittivät Jeesuksen nousseen ylös kuolleista, menettivät henkensä todistuksensa tähden. Ei ole uskottavaa, että he kaikki olisivat tietoisesti menneet kuolemaan valheen tähden.

On siis hyviä syitä pitää evankeliumien todistusta Jeesuksen ylösnousemuksesta historiallisena tapahtumana. Jos näin on, tuon tapahtuman merkitys on valtava.

Usko epäilyksen aikakaudella (13)

2009-04-05T11:01:00.000+03:00

Käydessämme läpi Tim Kellerin kirjaa The Reason for God: Belief in an Age of Skepticism olemme päässeet lukuun 12. Luvun otsikko on “(Tosi) kertomus rististä”. (Sarjan aikaisemmat postaukset täällä.)

Kristillisen uskon tärkein symboli on risti. Kristityt kertovat Jeesuksen kuolleen ristillä, jotta Jumala voisi antaa meille syntimme anteeksi. Monesta tämä kertomus kuulostaa älyttömältä. Miksi Jeesuksen piti kuolla? Miksi Jumala ei voi vain antaa anteeksi? Keller esittelee kaksi syytä:

1. Todellinen anteeksiantamus on anteeksiantajalle kallista. Jos jonkun omaisuutta vahingoittuu (tahallisesti tai tahattomasti), vahingon korjaamisesta aiheutuu kuluja. Kuka maksaa kulut? Nehän eivät haihdu minnekään. Yleensä vahingon aiheuttaja joutuu maksamaan aiheuttamansa vahingot. Tätä kutsutaan oikeudenmukaisuudeksi. Mutta omistaja voi itse suostua maksamaan. Syyttömänä hän hoitaa toisen aiheuttamat vahingot. Tämä on anteeksiantamusta (armoa).

Kellerillä on toinenkin esimerkki anteeksiantamuksen kalleudesta. Kun koen vääryyttä, voin hakea hyvitystä. Tämä kuitenkin johtaa helposti koston kierteeseen. Voin tyytyä sydämessäni hautomaan kostoa ja pyörittelemään vääryyden tunnetta. Se tekee minusta katkeran. Mutta voin myös antaa anteeksi. En vaadi maksua eli hyvitystä minua kohdanneesta vääryydestä. Kärsin vääryyden tähden ja sen aiheuttaman onnellisuuden, maineen tms, menetyksestä. Lisäksi kärsin kun oikeus ei toteudu enkä pääse kokemaan sen tuomaa tyytyväisyyden tunnetta.

Anteeksiantamiseen suostuminen on tuskallista, siis kärsimystä. Anteeksiantaminen sattuu, ja se sattuu paljon. Se on eräänlaista kuolemista. Mutta tuota kuolemaa seuraa ylösnousemus: saan annettua anteeksi tahdon ja tunteen tasolla, ja olen vapaa katkeruudesta. Jos nyt Jumala ei rankaise meitä kaikesta siitä pahasta millä olemme häntä vastaan rikkoneet vaan päättää antaa meille anteeksi, meidän ei pitäisi yllättyä, että hän Jeesuksessa menee ristille ja kuolee siellä. Jumala itse kärsi ja kuoli voidakseen antaa meille anteeksi.

2. Todelliseen rakkauteen kuuluu vaihtokauppa. Ehjää ja onnellista ihmistä on helppo rakastaa. Mutta on mahdotonta rakastaa ihmistä jossa ei olisi jonkinlaisia puutteita samalla menettämättä itse jotain. Sellaisen ihmisen rakastaminen merkitsee siis hänen puutteensa jakamista tai jopa sen kantamista. Luovun omasta mukavuudestani jotta hänellä olisi parempi olla. Isä tai äiti uhraa vapautensa rakastamiensa lastensa tähden, jotta lapset voisivat kasvaa vapauteen. Samalla tavalla Jumala rakastaessaan meitä luopuu omastaan ja henkilökohtaisesti ottaa osaa kokemaamme väkivaltaan, kärsimykseen, kipuun ja sortoon voidakseen vapauttaa meidät tuosta kaikesta.

Ristin tapahtumat toteuttivat sekä oikeuden että rakkauden. Pahuus pysyi pahuutena ja sai palkkansa siten, että Jumala itse maksoi meidän aikaansaamamme kustannuksen. Pahantekijä sai anteeksi, kun Jumala rakasti meitä niin paljon, että hän toi meille anteeksiantamuksen Jeesuksen kuoleman kautta.

Aprillipäivän kunniaksi: kirja Jeesuksen kuolemaan liittyvistä tapahtumista

2009-04-01T14:25:00.002+03:00

Aprillipilojen keskellä ja pääsiäisen ollessa jo aivan ovella haluan mainostaa uutta kirjaa: A.D.30 - kirja Jeesuksen kuolemaan liittyvistä tapahtumista (Art House). Kirjaa esitellään näin:

Vuonna 30 käsityöläinen ja profeetta Jeesus Nasaretilainen ratsastaa opetuslapsineen pääsiäisjuhlaan valmistautuvaan Jerusalemiin. Saavuttuaan kaupunkiin hän järjestää välikohtauksen Jerusalemin temppelissä, opettaa siellä ja vetäytyy syömään pääsiäisateriaa oppilaidensa kanssa. Pian tämän jälkeen hänet pidätetään ja luovutetaan ristiinnaulittavaksi. Jonkin ajan kuluttua hänen seuraajansa alkavat väittää hänen nousseen ylös kuolleista. Uusi maailmanuskonto on saanut alkusysäyksensä.

A.D. 30 tarkastelee Jeesusta ja maailmanhistorian merkityksellisintä pääsiäistä tieteellisen tutkimuksen keinoin. Kirjassa etsitään vastausta muun muassa siihen, suunnitteliko Jeesus tietoisesti kuolemansa, mitä tapahtui hänen elämänsä viimeisinä tunteina, minne hänet haudattiin ja mistä oli kysymys hänen kuolemanjälkeisissä ilmestyksissään, joita hänen seuraajansa kokivat. Teos valaisee myös Jeesuksen ajan kulttuuriympäristöä sekä menetelmiä, joilla kristinuskon syntyä tutkitaan.

Kirjan kirjoittajat ovat Åbo Akademissa toimivan historian Jeesuksen tutkimusryhmän jäseniä.

Kirja tosiaan ilmestyy tänään aprillipäivänä. Palaan sen sisältöön tuonnempana.

Usko epäilyksen aikakaudella (12)

2009-03-31T08:45:00.000+03:00

Tim Kellerin The Reason for God: Belief in an age of Skepticism perustelee kristillistä uskoa epäilijöille. Kirjansa yhdennessätoista luvussa "Uskonto ja evankeliumi" hän kertoo, mikä on vastaus ihmisen syntiongelmaan. (Sarjan aikaisemmat postaukset täällä.)

Kellerin mukaan meitä riivaa itsekeskeisyys, joka ilmenee kahdessa eri muodossa. Ensimmäinen muoto on paha elämä, jolle on leimallista rajojen ja käskyjen rikkominen. Tällainen ihminen sanoo Jumalalle elävänsä niin kuin hän itse haluaa. Itsekeskeisyyden toinen muoto on hyvä elämä. Ihminen elää moraalisesti nuhteetonta elämää pitämällä käskyt. Tällainen ihminen ylpistyy moraalisesta erinomaisuudestaan. Hän elää todeksi periaatetta "paras tapa välttää Jeesus on välttää synti". Hän voi ajatella, että hyvän elämänsä tähden Jumalan tulee pelastaa hänet ja siunata häntä hyvällä elämällä. Jeesus kelpaa opettajaksi tai esimerkiksi mutta ei pelastajaksi.

Moni ihminen, myös kristitty, elää todeksi tällaista fariseuksen uskontoa. Se on vaarallista, koska siinä ei siedetä eroavaisuuksia. Moraaliset epäonnistumiset kielletään, niistä syytetään toisia tai niiden takia joudutaan ajojahdin uhriksi. Kristittyjen yhteisöjä repivät ristiriidat, kiistat ja katkeruus. Ei siis ole ihme, jos ulkopuoliset torjuvat kristinuskon - vaikka he valitettavasti torjuvat kristinuskon farisealaisen muodon.

Siksi on tehtävä ero uskonnon ja evankeliumin välillä. Tässä luvussa Keller tarkoittaa uskonnolla pelastusta moraalisten pyrkimysten kautta ja evankeliumilla pelastusta armosta.

Ensimmäinen - uskonto - perustuu ihmisen kuuliaisuuteen: tottelen, kelpaan siis Jumalalle. Motiivina on pelko: menetän Jumalan siunauksen jos en tottele. Ja kun tottelen, minulle kuuluu hyvä elämä. Tuomitsen toisin elävät, hehän eivät moraalisesti ole yhtä kelvollisia kuin minä.

Evankeliumiin perustuva elämäntapa lähtee liikkeelle Jeesuksen kuuliaisuudesta: kelpaan Jumalalle Jeesuksen työn tähden, siksi minä tottelen. Kuuliaisuuden motiivina on kiitollisuus: Jumala on siunannut minua niin suuresti Jeesuksen kautta, että haluan kiitollisena totella häntä ja elää hänelle mieliksi. Koska tällainen ihminen tietää pelastuvansa yksin armosta, hän pysyy nöyränä. Paremmuudentunteelle ei ole tilaa, voivathan muutkin pelastua yksin armosta. Ja kuten Jeesus joutui kärsimään ja kuolemaan vääryden tähden, häneen turvaava voi ottaa oman elämänsä huonouden hänen kädestään.

Miksi tällainen armo ei sitten kelpaa? Keller näkee, että se voi olla uhkaavaa. Hän lainaa erästä naista, joka selitti, miksi häntä pelotti sanoma armosta:

Jos minä pelastuisin hyvien tekojeni kautta, olisi olemassa raja sille, mitä Jumala voisi vaatia minulla tai laittaa minut kokemaan. Olisin kuin veronmaksaja "oikeuksineen" - olisin tehnyt velvollisuuteni ja nyt minulle kuuluisi tietyn laatuinen elämä. Mutta jos minä olen syntinen joka pelastuu yksin armosta - silloin ei ole mitään mitä hän ei voisi pyytää minulta.

Usko epäilyksen aikakaudella (11)

2009-03-24T15:59:00.001+02:00

Olemme nyt päässeet Tim Kellerin kirjan The Reason for God: Belief in an Age of Skepticism kymmenenteen lukuun (sarjan aikaisemmat postaukset täällä). Luvun otsikko on “Syntiongelma”.

Moni ajattelee, että maailmassa on jokin mennyt pahasti pieleen. Kristittyjen selitystä tälle – että ongelmana on synti – harva ymmärtää. Kellerin ajatukset voidaan tiivistää kuuteen kohtaan.

1. Kristillistä oppia synnistä pidetään synkkänä. Mutta itse asiassa se tuo toivoa: ihminen ei ole avuton uhri. Elämänmuutos (”parannus”/”kääntymys”) on mahdollista. Oman tilanteensa tunnustava voi lähteä muutoksen tielle.

2. Keller määrittelee synnin näin. Ihmisen identiteetti löytyy syvimmiltään suhteesta Jumalaan ja hänen palvelemisestaan. Ihminen, joka epätoivoisesti torjuu tämän seikan, tekee syntiä.

Jokainen oikeuttaa olemassaolonsa jollain tavalla. Mikäli rakennamme identiteettimme, minäkuvamme, jonkin muun kuin Jumalan varaan, me teemme syntiä. Ihminen yrittää luoda kuvaa itsestään tekemällä jostain muusta kuin suhteestaan Jumalaan elämänsä tärkeimmän asian. Ihminen korvaa Jumalan milloin milläkin: arvostuksella, lahjoilla, teoilla, itsekurilla, rakkaudella, uralla. Syntiä eivät ole siis vain väärät teot. Syntiä on hyvien asioiden korottaminen tärkeimmiksi asioiksi.

3. Näin ymmärrettynä synnin seuraukset henkilökohtaisella tasolla näkyvät siten, että identiteettinsä jonkin muun kuin Jumalan varaan rakentava on jatkuvasti tuuliajolla. Tällainen ihminen vihaa niitä, jotka rikkovat sen, mistä hän ammentaa oman identiteettinsä. Jos hän on itse syypää epäonnistumiseensa, hän vihaa itseään. Hän tulee tietyssä mielessä riippuvaiseksi siitä sinänsä hyvästä, jolla hän on korvannut Jumalan. Saimmepa sen mitä haluamme tai jäimme ilman sitä, molemmissa tapauksissa satutamme itseämme.

4. Oman identiteettinsä perustaminen jonkin muun kuin Jumalan varaan hajottaa yhteiskuntaa. Mikäli tärkeintä on oman perheen hyvä, muiden perheiden hyvästä välitetään vähemmän. Jos tavoittelemme rotumme parasta, olemme taipuvaisia rasismiin. Jos elämämme tarkoitus on oma onni, me välitämme vähemmän muiden onnesta. Jos elämän sisältönä on tietty poliittinen suuntaus, helposti mustamaalaamme ja inhoamme vastakkaista näkemystä edustavia.

5. Synnin henkilökohtaisten ja yhteiskunnallisten seurausten rinnalle Keller nostaa sen kosmiset seuraukset (1. Moos. 1-3). Jumala loi alun perin hyvän maailman. Mutta kun ihminen keskittyi palvelemaan itseään Jumalan sijaan, hän tuhosi planeettamme eheyden.

6. Ratkaisu syntiongelmaan ei ole kovempi yrittäminen eli hyvien tekojen lisääminen. Se tie johtaa henkiseen umpikujaan. Vaaditaan kokonaisvaltainen muutos, koko sydämen ja elämän keskittäminen Jumalaan. Tätä puolta Keller käsittelee seikkaperäisemmin kirjansa seuraavassa luvussa.

Tietokone esirukoilijaksi

2009-03-23T13:11:00.005+02:00

Gene Edward Veith kertoo blogillaan englanninkielisestä sivustosta Information Age Prayer, joka tarjoaa kiireiselle ihmiselle apua rukoilemiseen. Unohdatko rukoilla läheistesi puolesta? Tietsikkasi hoitaa tämän. Jäikö Isä meidän väliin? No problemo, koneesi rukoilee senkin puolestasi. Hinnatkin on näemmä porrastettu rukouksen pituuden mukaan.

Näin alkaa kyseisen sivuston esittely:

Informaatioaikakauden Rukous on tilauspalvelu joka hyödyntämällä tietokoneen kykyä muuttaa tekstiä ääneksi toistaa rukouksesi päivittäin. Se antaa sinulle tyytyväisyyden sen tietämisestä, että rukouksi tulevat aina sanotuiksi vaikk heräisit myöhään, tai unohtaisit.

Kerrassaan erinomainen keksintö. Odottelen jo innolla ohjelmistoa, joka lukee raamattua puolestani. Sitten tarvitsisin vielä semmoisen, joka hoitaa puolestani kirkossakäynnit sekä laatii saarnat ja opetukset - ja miksei myös pitäisi ne. Kyllä uudesta tekniikasta on otettava kaikki ilo irti.

Usko epäilyksen aikakaudella (10)

2009-03-20T10:14:00.004+02:00

Tim Keller käsittelee kirjansa Reason for God: Belief in an Age of Skepticism yhdeksännessä luvussa vielä yhtä johtolankaa, joka viittaa Jumalan olemassaoloon. Luvun otsikko on provosoivasti ”Tieto Jumalasta”. Tässä luvussa Keller muotoilee moraalista argumenttia Jumalan olemassaolon puolesta (linkit postaussarjan aikaisempiin osiin on koottu tänne).

Elämme aikaa, jolloin jokaisella ajatellaan olevan oikeus löytää oma totuutensa eikä kukaan saisi pakottaa moraaliaan toisille. Silti ihmisillä on voimakkaita vakaumuksia oikeasta ja väärästä. Mutta harvalla on perusteluja moraalisille käsityksilleen. Niitä lähinnä julistetaan, tai niitä pidetään itsestäänselvyyksinä, annettuina totuuksina. Uskomme ja elämme todeksi, että jokaisella on moraalinen velvoite. Meidän tulee olla tekemättä jotain riippumatta siitä mitä yksilö ajattelee tästä velvoitteesta, miltä se hänestä tuntuu tai hyötyykö hän siitä. Yhtä vähän pitäisi kuunnella sitä, mitä meidän yhteisömme tai kulttuurimme sanoo näistä velvotteista.

Mutta miten moraalikäsityksemme voivat ylipäätään olla kaikkia velvoittavia?

Jotkut ajattelevat, että moraali on sidoksissa kulttuuriin. Jos relativistisen ajattelun mukaisesti kaikki kulttuurit ovat samanarvoisia, silloin kulttuurien moraalikäsitteet ovat samanarvoisia. Silloin ei voida puhua universaaleista ihmisoikeuksista. Käsitys ihmisoikeuksista on vain meidän kulttuuriimme sidottu käsitys oikeasta ja väärästä.

Toiset sanovat, että moraali löytyy luonnosta. Mutta siellä me näemme lähinnä väkivaltaa. Vahvat jäävät eloon, heikot tuhoutuvat. Luonnosta ei siis voida saada perusteita rauhaa ja yksilön arvoa kunnioittavalle elämälle.

Kolmannet sanovat moraalin nousevan ihmisten luomista laeista. Yhteiskunnalle on hyväksi, jos ihmiset elävät tietyllä tavalla. Mutta jos moraali perustuu enemmistön päätökseen, meillä ei ole perusteluja arvostella tämän enemmistön päätöksiä.

Keller kirjoittaa, että ilman Jumalaa ei yleispätevälle moraalille ole perustaa. Näin ovat lukuisat ateistit aina Nietzscheä myöten ajatelleet. Ilman Jumalaa ei ole syytä kertoa totuutta valheen sijaan, etsiä rauhaa sodan sijasta, auttaa lähimmäistä sen sijaan että tuhoaa hänet. Kuitenkin itse kukin todistamme elämällämme, että me elämme niin kuin Jumala olisi olemassa. Ajattelumme ja todellisuutemme ovat syvässä ristiriidassa keskenään. Suostummeko ei vain elämään ikään kuin hän olisi olemassa vaan myös myöntämään hänen todella olevan olemassa?

Usko epäilyksen aikakaudella (9)

2009-03-16T16:42:00.006+02:00

Pääsiäinen lähestyy, samoin sarjamme päätös. Käydessämme läpi Tim Kellerin kirjaa The Reason for God: Belief in an Age of Skepticism (linkit sarjan kaikkiin osiin on kootusti täällä) olemme päässeet sen toiseen osaan. Tässä osassa Keller perustelee kristillistä uskoa. Käsillä olevassa luvussa Keller käy läpi viisi syytä – ei todistetta – Jumalan puolesta, häneen viittaavia johtolankoja. Ilman Jumalaa ei ole kristillistä uskoa. Siksi Jumalan olemassaolon perustelu on tärkeää. Keller mainitsee seuraavat syyt:

1. Alkuräjähdys. Tutkijoiden mukaan maailmankaikkeudella on alku. Se on alkanut räjähdyksestä kauan sitten. Kokemuksemme on, että tyhjästä ei synny jotain eli että jokin voisi luoda itsensä. Siksi jonkin tai jonkun on täytynyt aiheuttaa alkuräjähdys.

2. Maailmankaikkeuden hienosäätö. Lisääntyvä tietomme tästä todellisuudesta on paljastanut, että maailmankaikkeudessa kaikki on kohdallaan, ikään kuin se olisi tehty juuri meitä varten. Sen yksityiskohdat on hienosäädetty niin että me voimme elää. Äärimmäisen pienikin poikkeama jossain kohtaa estäisi ihmiselämän.

3. Luonnon säännöllisyys. Pidämme itsestään selvänä, että vesi kiehuu samoissa olosuhteissa eilen, tänään ja huomenna. Ilman induktiivista – yksittäistapauksista yleistävää – menetelmää nykyisestä tieteestä ei jäisi paljoakaan jäljelle. Ilman säännöllisyyden aikaansaavaa Jumalaa on vaikea selittää tänään luonnossa nähtävä säännöllisyys tai luottaa sen jatkumiseen huomennakin. Tieteessä tämä säännöllisyys otetaan ikään kuin uskon varassa.

4. Kauneus. Vaikka uskoisimme oikean ja väärän olevan harhaa siinä missä totuus ja oikeudenmukaisuuskin, luonnossa tai taiteessa kohdattavaa kauneutta ei kukaan pääse pakoon. Tämä tunne viittaa johonkin kestävään, ihmismielestä riippumattomaan todellisuuteen. Keller tarkentaa vielä, että kyse ei ole pelkästä tunteesta, vaan kaipauksesta tai nälästä. Ihminen kaipaa jotain, sellaista todellisuutta mitä tämä maailma ei pysty tyydyttämään. Tämä johtolanka viittaa Jumalaan.

5. Rationaalisuus. Yksin usko rationaaliseen Jumalaan antaa syyn luottaa ihmisen rationaalisuuteen. Keller selittää tätä väitettä tarkemmin.

On yleistä selittää ihmisen usko Jumalaan ihmismielen harhaksi. Ihmiset eivät yleensä usko Jumalaan siksi että hän todella olisi olemassa. Uskolla Jumalaan on välinearvo. Se on hyödyksi ihmisen kehitykselle. Evoluutio on antanut meille älyn, joka tuottaa selviytymistä helpottavia uskomuksia, ei paikkansapitävää ja totuudenmukaista kuvaa maailmastamme. Mutta jos emme voi luottaa älymme kykyyn kertoa meille totuutta Jumalasta, miksi meidän tulisi uskoa älymme kykyyn kertoa totuutta ylipäätään mistään – esimerkiksi uskonnon evoluutiosta? On älyllistä epärehellisyyttä rajoittaa epäilystä uskontoon. Epäilyksen tulisi koskea kaikkea. Mikäli olemme johdonmukaisia, meiltä menee siis evoluutiolla uskoa selitettäessä luottamus ihmisen ajatteluun elämän kaikilla osa-alueilla. Keller näyttäisi sanovan, että haluttomuutemme elää johdonmukaisesti Jumalan poisselittävän ajattelun kanssa itse asiassa viittaa Jumalaan.

***

Vesan kommentti: Keller käsittelee hyvin, mitä epämukavia seurauksia on sillä, että evoluutio nostetaan selitykseksi ihmisen jumalauskolle. Hänen sanoihinsa lisäisin vielä, että niin kuin evoluutiolla voimme selittää uskonnon tuoman hyödyn, samoin me voimme – ja johdonmukaisuuden nimissä meidän pitäisi – selittää sillä ateismin tuoman hyödyn. Jälkimmäinenkin on silloin evoluution tuote, ihmisaivon kemiallisten reaktioiden tuote, ja siksi harhaa sekin. Kyseessä on siis selitysmalli, joka toimii molempiin suuntiin.

Entisen ateistin mietteitä

2009-03-12T14:20:00.000+02:00

Perustelin jumalankielteisyyttäni sillä, että maailma oli minusta hyvin julma ja epäoikeudenmukainen paikka. Mutta mistä oikein olin saanut käsitykseni oikeudenmukaisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta? Eihän kukaan sano viivaa käyräksi, ellei hänellä ole jonkinlaista käsitystä suorasta viivasta. Mihin minä mielessäni vertasin tätä maailmaa väittäessäni sitä epäoikeudenmukaiseksi? Jos koko esitys oli huono ja järjetön alusta loppuun asti ja minä olin osa sitä, miksi kapinoin sitä vastaan niin rajusti? [...]

Olisin tietysti voinut hylätä käsitykseni oikeudenmukaisuudesta ja sanoa, ettei se ollut muuta kuin henkilökohtainen mielipiteeni. Mutta jos olisin hylännyt sen, jumalakielteisyyteni perusteet olisivat romahtaneet saman tien - sillä perustelunani oli, että maailma oli todella epäoikeudenmukainen, ei vain toisenlainen kuin juuri minua olisi sattunut miellyttämään. Yrittäessäni todistaa, ettei jumalaa ole olemassa - toisin sanoen että koko olemassaoleva todellisuus on järjetön - huomasin joutuvani väkisinkin ajattelemaan, että osa todellisuutta - nimittäin oma käsitykseni oikeudenmukaisuudesta - oli hyvin järkevää. Ateismi osoittautuu siis liian yksinkertaiseksi ajatusrakennelmaksi. Jos maailmassa ei todellakaan olisi mitään mieltä, emme voisi mitenkään saada selville, ettei siinä ole mieltä...

Klassinen kohta C. S. Lewisin kirjasta Tätä on kristinusko (s. 45).

Usko epäilyksen aikakaudella (8)

2009-03-06T14:20:00.000+02:00

Tämä postaus jatkaa Tim Kellerin kirjaa The Reason for God: Belief in an Age of Skepticism käsittelevää sarjaa (aikaisemmat postaukset löydät täältä). Käymme läpi lukua, jossa Keller käsittelee Raamatun luotettavuutta.

Useimpien mielestä Raamatussa on hienoja kertomuksia ja sanontoja, mutta tähän lisätään, että Raamattua ei pidä tulkita kirjaimellisesti. Kellerin mukaan näin sanovat ajattelevat, että Raamattu ei ole kokonaan luotettava. Joitakin osia pidetään tieteellisesti mahdottomia, historiallisesti epäluotettavia ja kulttuurillisesti taantumuksellinen. Keller keskittyy kahteen jälkimmäiseen väitteeseen.

Keller lähestyy Raamatun luotettavuutta kirjoittamalla evankeliumeista. Hän käy läpi kolme syytä, miksi ne ovat historiallisesti luotettavia.

1. Evankeliumit kirjoitettiin vain joitakin vuosikymmeniä Jeesuksen kuoleman jälkeen, aikana jolloin silminnäkijöitä –sekä ystäviä että vihollisia – oli elossa. Kumpaakin ryhmää kiinnosti kertoa, millainen Jeesus oikeasti oli. Siksi ei jäänyt tilaa keksityille tarinoille. Jompikumpi osapuoli olisi ampunut ne alas.

2. Evankeliumit eivät kerro Jeesuksen käsitelleen varhaiskristityille akuutteja kiistakysymyksiä, kuten ympärileikkausta. Sanoma ristiinnaulitusta vapahtajasta oli sekä juutalaiselle että kreikkalaiselle kuulijalle epäuskottava. Seurakunnan johtajia eli apostoleja kuvataan kielteisesti. Haluttomuus luoda kertomuksia Jeesuksesta käsittelemässä varhaiskirkolle ajankohtaisia vaikeuksia ja alttius kertoa omalle asialle haitallisista seikoista vahvistavat luottamusta evankeliumeihin.

3. Evankeliumit ovat tyylilajina liian yksityiskohtaisia voidakseen olla ledendoja. Evankeliumeja voisi verrata nykyajan fiktiivisiin kertomuksiin, joihin lisätään yksityiskohtia uskottavuuden lisäämiseksi. Mutta sellaista tyylilajia ei Jeesuksen aikana ollut.

Onko Raamattu sitten taantumuksellinen? Nykyajan ihmisen silmissä Raamattu näyttäisi puolustavan meidän kyseenalaisina pitäminä arvoja. Näiden loukkaavien kohtien tähden Raamatun muutkin osat hylätään. Tähän Keller tarjoaa seuraavia neuvoja:

(i) Ota huomioon kulttuurillinen ja historiallinen etäisyys. Ensivaikutelma ei aina pidä paikkansa, koska sitä ohjaa meidän aikamme käsitykset. Niinpä kun UT puhuu orjista, pitää muistaa että tuohon aikaan orjuus oli jotain ihan muuta kuin 1800-luvun Yhdysvaltojen orjakauppa tai nykyajan ihmiskauppa.

(ii) Loukkaannumme tekstiin usein siksi, että uskomme nykyhetken olevan Raamatun kirjoitushetkeä parempi. Mutta historian mennessä eteenpäin nykyajan arvoja tullaan joiltakin osin varmasti pitämään takapajuisina. Siksi nykyisten arvojen korottaminen ehdottomaksi mittatikuksi on ahdasmielistä.

(iii) Keskity olennaiseen ja etene sen jälkeen vähäpätöisimpiin asioihin. Jos joku aikoo hylätä Raamatun, on siihen olemassa tärkeämpiä syitä - kuten Jeesus ja hänen väitteet itsestään - kuin taantumuksellisena pidetty käsitys sukupuolista.

(iv) Niin kuin parisuhteesta katoaa intiimi yhteys ilman tilaa erimielisyydelle, niin on turha kuvitella voivansa elää henkilökohtaisessa suhteessa Jumalaan ilman että hän pyrkisi haastamaan käsityksiäni. On hassua kuvitella, että Jumalalla ei olisi minua loukkaavia käsityksiä. Siksi Raamatun loukkaavuudesta ei kannata tehdä itselleen liian suurta kompastuskiveä.

Seuraavissa luvuissa eli kirjan toisessa osassa Keller siirtyy vastaväitteiden käsittelystä esittämään varteenotettavia perusteluja (ei vedenpitäviä empiirisiä todisteita, sillä sellaisia ei ole kristinuskon saati ateismin puolesta) kristilliselle uskolle sellaisena kuin se voidaan hahmottaa kirkkokunnasta riippumatta.

***

Vesan kommentti: On ymmärrettävää, että Keller kirjoittaessaan Raamatun luotettavuudesta keskittyy evankeliumeihin. Onhan Jeesus kristinuskon keskus. Ja hänen suhtautumisensa Vanhaan testamenttiin tulisi vaikuttaa hänen seuraajiensa suhtautumiseen Vanhaan testamenttiin. Silti olisin toivonut edes jotain pientä Vanhan testamentin historiallisesta luotettavuudesta.

Usko epäilyksen aikakaudella (7)

2009-03-04T14:09:00.000+02:00

Postaussarjassamme Tim Kellerin kirjasta The Reason for God: Belief in An Age of Skepticism (olen koonnut linkit sarjan aikaisempiin postauksiin tänne) tutustumme sen viidenteen lukuun.

Miten rakastava Jumala voi tuomita ihmisiä helvettiin? Ajatus tuomitsevasta Jumalasta koetaan länsimaissa loukkaavaksi. Keller näkee kysymykseen kätkeytyvän kolme väitettä, joista jokainen kertoo tietynlaisesta esiymmärryksestä.

1. Tuomitseva Jumala ei yksinkertaisesti voi olla olemassa. Kellerin mukaan me uskomme niin voimakkaasti yksilön oikeuteen määritellä itselleen oikea ja väärä, että ulkopuolisen toimijan langettama tuomio tuntuu mahdottomalta ajatukselta. Mutta näin ei ole aina ollut eikä nykyäänkään ole muualla päin maailmaa. Historiallisesti tarkasteltuna kykymme hallita fyysistä todellisuutta tieteen kehityksen kautta on johtanut siihen luuloon, että kykenemme hallitsemaan myös metafyysistä todellisuutta. Siinä missä oppi helvetistä loukkaa länsimaalaisia, oppi anteeksiantavasta Jumalasta loukkaa toisten kulttuurien vaikutuspiirissä eläviä. Miksi siis juuri nyt länsimaissa vallitseva (lue: kulttuurisidonnainen) tapa käsittää oikean ja väärän suhde tuomitsevaan Jumalaan olisi se oikea?

2. Jumala ei voi yhtä aikaa olla rakastava ja tuomitseva. Mutta jokainen rakastava ihminen tietää kokemuksestaan, että hän voi vihastua – ja tuomita – nimenomaan siksi, että rakastaa. Vihastuva puolustaa rakkautensa kohdetta siksi, että hän näkee tämän ajautuvan tuhoon. Ja toisin kuin väitetään, usko Jumalaan, joka kerran tuomitsee jokaisen oikeudenmukaisesti, hillitsee yksilön halua kostaa kokemansa vääryys.

3. Rakastava Jumala ei voisi tuomita ketään iankaikkiseen kärsimykseen. Kellerin kokemuksen mukaan ihmiset yleensä ajattelevat helvetin olevan paikka, jonne anteeksipyytelevät ihmiset joutuvat kun he elämänsä aikana eivät ole sattuneet tekemään Jumalan vaatimia oikeita valintoja. Tämä karikatyyri ei kuitenkaan tee oikeutta pahuuden luonteelle. C.S. Lewisia lainaten Keller kirjoittaa, että helvetti on itsekkään elämäntavan valinneiden paikka. Kukaan, joka sinne joutuu, ei tunne katumusta. He valitsevat mieluummin vapauden kuin pelastuksen. Heissä ei ole rahtuakaan nöyryyttä tai syyllisyyden tuntoa.

***

Vesan kommentti 1: Keller mainitsee ohimennen sen mielestäni tärkeän huomion, että Jumala joka vain rakastaisi eikä mitenkään puuttuisi maailmassa jyräävään pahuuteen, ei olisi ensinkään kunnioituksen arvoinen. Sehän olisi välinpitämättömyyttä.

Vesan kommentti 2: Käsitellessään ihmisten virheellistä käsitystä helvetistä Keller tarttuu yhteen puoleen: että Jumalan helvettiin tuomitsema alkaisikin yhtäkkiä katua tekojaan. Toinen virheellinen käsitys on se, että muuten hyvin elävät ihmiset tuomitaan kadotukseen vain siksi että valitsivat jossain kohtaa väärin, esimerkiksi sanomalla ”Ei” Jeesukselle. Kyseessä on varsin ongelmallinen käsitys ihmisen luontaisesta hyvyydestä, jonka mm. Paavali selkeästi kiisti (Room. 1-3).

Usko epäilyksen aikakaudella (6)

2009-03-02T15:44:00.001+02:00

Käymme läpi Tim Kellerin kirjaa The Reason for God: Belief in an Age of Skepticism. Matkallamme olemme saapuneet neljänteen lukuun (sarjan aikaisemmat postaukset löydät täältä). Siinä kirjoittaja pohtii kristittyjen moraalittomuutta. Kristillisen kirkon nähdään olevan vastuussa suuresta määrästä epäoikeudenmukaisuutta. Keller tarttuu kolmeen esitettyyn ongelmakohtaan.

1. Kristittyjen puutteet: jos kristinusko on totta, miksi moni ei-kristitty elää kristittyä paremmin? Taustalla on oletus, että jos kristinusko oikeasti on totta, kristittyjen tulisi olla kaikkia muita parempia. Mutta tämä oletus perustuu puutteelliseen kristinuskontuntemukseen. Ensiksi kristityt ovat opettaneet, että Jumala tekee hyvää kaikille ihmisille ja että kaikki ihmisten hyvä on lähtöisin hänestä (vrt. Jaak. 1:17). Keller yrittää ilmeisesti sanoa, että kristityt eivät ajattele ei-uskovien olevan kykenemättömiä moraalisesti hyvään elämään. Toiseksi kristillisessä teologiassa ihminen nähdään moraalisesti epäonnistuneena henkilönä, joka Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen tähden saa rikkomuksensa anteeksi lahjana, armosta. Vasta tämän jälkeen todellinen muutos on mahdollista. Tämä muutos on kuitenkin aina keskeneräistä ja ulkopuoliselle havaittavissa vasta verrattaessa sen alkua nykytilaan. Siksi kristillisistä seurakunnista tulee aina löytymään moraalittomilta vaikuttavia ihmisiä.

2. Kristittyjen väkivaltaisuus: eikö puhdasta oppia vaalivat uskonnot olet väistämättä johtaneet hirmutekoihin? Keller myöntää, että uskontojen nimissä on tehty paljon vääryyttä. Toisaalta uskontokielteisissä, toisenlaisia puhtaita oppeja vaalivissa yhteiskunnissa on syyllistytty ainakin yhtä järkyttäviin tekoihin. Kirjoittajan mielestä tästä pitäisi tehdä se johtopäätös, että ihmisessä on jokin todella pimeä puoli, joka nousee esille riippumatta yhteiskunnan järjestyksestä.

3. Kristittyjen fanaattisuus: kristityt uskovat omiin totuuksiinsa niin voimakkaasti, että he äänekkäästi arvostalevat väärinä näkemiään ilmiöitä. He ovat kylmiä, puhuvat loukkaavasti ja pitävät itseään hurskaina. Mutta tällainen kylmäkiskoinen fanaatikko on unohtanut Jeesuksen esimerkin. Kellerin mukaan ratkaisu kristittyjen fanaattisuuteen ei ole kristinuskosta luopuminen. Parempi tie on ottaa Jeesus esikuvaksi ja tavoitella fanaattisuutta herkkyydessä, rakkaudessa, empatiassa, anteeksiantamuksessa, nöyryydessä. Vääryyttä tekevän kristityn pitäisi elää niin kuin hän, joka kärsi vääryyttä ja silti antoi anteeksi vihollisilleen. Siksi paras kritiikki vääränä pidettyä kristillistä fanaattisuutta vastaan löytyy Vanhan testamentin profeettojen julistuksesta ja Jeesuksen omista sanoista.

***

Puhuja ja kirjailija Os Guinness on pitänyt aiheeseen liittyvän, erittäin osuvasti otsikoidun (englanninkielisen) luennon: "Se yksi vastaansanomaton väite kristinuskoa vastaan: kristityt". Kannattaa kuunnella.

Usko epäilyksen aikakaudella (5)

2009-02-27T15:47:00.000+02:00

Kirjoittaessani Tim Kellerin kirjasta The Reason for God: Belief in an Age of Skepticism olen vahingossa hypännyt kolmen luvun yli suoraan tieteen ja kristinuskon väliseen jännitteeseen. Siksi palaan seuraavissa postauksissa kirjassa taaksepäin (olen koonnut sarjan aikaisemmat postaukset tänne).

Kirjansa kolmannessa luvussa Keller käsittelee väitettä, että kristinusko on pakkopaita. Nykyään absoluuttinen totuus nähdään usein vapauden vihollisena. Yhteiskunnan yhtenäisyys hajoaa, kun kristityt nimeävät joitakin uskomuksia harhaopeiksi ja joitakin elämäntapoja moraalittomiksi. Kristittyjä moititaan heidän kyvyttömyydestään myöntää, että heidän omat käsityksensä ovat vain kulttuurisidonnaisia. Kristillisten kirkkojen ajatellaan kohtelevan jäseniään kuin lapsia. Heidän puolestaan päätetään mihin heidän tulisi uskoa ja miten elää.

Keller näkee esitetyn kritiikin perustuvan virheellisiin käsityksiin totuudesta, yhteisöstä, kristinuskosta ja vapaudesta.

1. Kukaan ei pääse pakoon totuusväitteitä. Totuuden olemassaolon kiistäjät tarjoavat vain uusia ehdottomia totuuksia. Ajatus, että totuusväitteet ovat kulttuurisidonnaisia, on itse kulttuurisidonnainen. Jos totuus on vain manipulointia, niin silloin väitteen esittäjä vain manipuloi. Keller näyttäisi sanovan (joskaan ei kovin selvästi), että ongelmana eivät ole totuusväitteet sinänsä. Ennemminkin pitäisi käydä keskustelua kunkin totuusväitteen totuudellisuudesta.

2. Täysin avoimia yhteisöjä ei yksinkertaisesti ole olemassa. Niin pienet kuin suuret yhteisöt (raamattupiiristä länsimaiseen yhteiskuntaan) jakavat tiettyjä arvoja ja uskomuksia. Emme siis pääse pakoon rajoja. Siksi Kellerin mukaan on turhaa kritisoida yhteisöjä siitä, että heillä on normeja jäsenilleen. Mielekkäämpää on kysyä (mikäli tavoittelemme toisistaan eroavien yhteisöjen rauhallista rinnakkaiseloa), mistä yhteisöstä löytyy uskomuksia, jotka ohjaavat yhteisön jäseniä kohtelemaan ulkopuolisia rakkaudella ja kunnioituksella.

3. Kristinuskoa sen kulttuurisidonnaisuudesta kritisoiva on unohtanut, kuinka kristinusko sen alusta alkaen on levinnyt kulttuurista toiseen ja vaikuttanut niihin myönteisesti. Kristinuskoa suurempi ongelma voi olla meidän yksilökeskeinen sekularismi. Globaalisti tarkasteltuna kristinusko on muita uskontoja tai maailmankatsomuksia enemmän ottanut vaikutteita paikallisista kulttuureista.

4. Usko yksilön vapauteen (kristillisistä) rajoitteista on liian yksinkertainen käsitys vapaudesta. Arkinen kokemuksemme on, että rajoitukset tai itsekuri vapauttavat meitä kun ne sopivat yhteen todellisuuden kanssa (esim. persoonallisuutemme, lahjamme). Muusikko rajaa vapauttaan harjoittamiseen saavuttaakseen hyvien taitojensa tuoman vapauden musisoida. Miksi sama ei pätisi uskontoon tai moraaliin? Todelliseen vapauteen kuuluvat väistämättä rajoitteet.

Lopuksi Keller toteaa, että rakkautta korostavassa ajassamme me taidamme unohtaa, kuinka rakkaus rajoittaa. Vapaudestaan kiinni pitävä ei kykene rakastamaan toista. Samanlainen dynamiikka on nähtävissä kristinuskossa. Jumala alistui rajallisuuteemme tulemalla ihmiseksi Jeesuksessa. Suostumalla kärsimään ja kuolemaan ristillä voidakseen antaa meille anteeksi hän osoitti, kuinka hän rakastaa meitä. Siksi häntä rakastava kristitty ei koe hänen käskyjään rajoituksina. Kristittynä hän luopuu ehdoin tahdoin omasta vapaudestaan ja löytää Jeesuksen tuoman vapauden.

Kesy Jumala

2009-02-22T08:00:00.001+02:00

Elämänvoimafilosofia kyllä viehättää ihmisiä, mm. siitä syystä, että se tarjoaa hyvin samantapaisen turvallisuudentunteen kuin usko Jumalaan mutta ei sen vähemmän miellyttäviä seurauksia. Joskus kun sinulla on hyvä olo ja aurinko paistaa etkä halua uskoa, että maailma on vain atomien mekaanista tanssia, on mukava kun voit ajatella jonkinlaista mahtavaa, salaperäistä voimaa, joka vyöryy halki vuosisatojen kantaen sinua harjallaan. Ja toisaalta, jos haluat tehdä jotakin vähän valonarkaa, elämänvoima, joka on vain sokea voima vailla moraalia ja älyä, ei ikinä puutu asiaan niin kuin se kiusallinen Jumala, josta lapsena opimme.

Elämänvoima on eräänlainen kesy Jumala. Sen voi ottaa esille kun huvittaa, mutta se ei häiritse elämääsi oma-aloitteisesti. Siinä on kaikki uskonnon kiehtovat puolet ilman mitään sen kustannuksia. Elämänvoima taitaa olla suurin saavutus, johon toiveajattelu on toistaiseksi yltänyt.

C. S. Lewis, Tätä on kristinusko (s. 35).

Manipuloimalla manipulointia vastaan

2009-02-20T21:55:00.002+02:00

Mediassa on kirjoitettu paljon vanhoillislestadiolaisten ”ehkäisykiellosta”. Kielteistä kannanottoa ehkäisyyn on paheksittu laajalti (vrt. esim. Kotimaan verkkosivujen viimeisin juttu). Nyt tohtorikoulutettava Mari Stenlund on Helsingin Sanomissa nostanut esille arvosteluun liittyviä ilmeisiä ongelmia, ”Ehkäisykielto koettelee klassista käsitystä uskonnonvapaudesta”.

Kirjoittaja kiinnittää huomiota siihen, kuinka käsitys yksilön ja yhteisön suhteesta on muuttumassa.

Klassisen uskonnonvapauskäsityksen rinnalle on […] tullut käsitys yksilön autenttisen eli omaehtoisen uskon turvaamisesta.

Klassinen uskonnonvapauskäsitys luottaa siihen, että yksilöllä on oikeus erota sellaisesta uskonnollisesta yhteisöstä, jonka oppeja hän ei hyväksy tai halua noudattaa. Yhä useammin esitetään kuitenkin näkemys, että yksilöä pitäisi suojella hänen omalta uskonnolliselta yhteisöltään.

Ajatuksena näyttää olevan, että uskonnollisessa yhteisössä pitäisi olla lupa uskoa, mitä huvittaa, ja toimia, miten huvittaa. Muuten yhteisöä pidetään manipuloivana tai yksilön mahdollisuuksia kyseenalaisesti rajoittavana.

Stenlund on hyvin nähnyt, mitä tapahtuu yhteiskunnassa, kun yksilön oikeus uskoa mihin haluaa ohittaa uskonnollisen yhteisön oikeuden määritellä, mihin uskoo. Tämä vaatimus yksilön vapaudesta muotoilla uskonsa omanlaiseksi on kuitenkin rajattu. Nimenomaan uskonnollisten yhteisöjen pitäisi olla avarakatseisia erilaisille ratkaisuille. Tai oikeastaan tilanne on se, että konservatiiveja, jopa fundamentalistisina pidettyjä, uskonnollisia yhteisöjä vaaditaan avartumaan. Harva pitää ongelmallisena Suomen luterilaisen kirkon johdon ahdasmielisyyttä muistuttava suhtautuminen vanhauskoisiin.

Määräävä tekijä näyttäisi siis olevan se, kuinka hyvin uskonnollinen yhteisö omaksuu aikamme arvot. Niistä poikkeaville yksilöille saa osoittaa yhteisön ulko-ovea. Jos taas uskonnollinen yhteisö poikkeaa aikamme arvoista, niihin mukautuvaa yksilöä voidaan jopa pitää sankarina.

Kirjoittajan loppupäätelmät hahmottelevat synkkää tulevaisuutta:

Muuttunut uskonnonvapauskäsitys voi johtaa siihen, että oudolta vaikuttavan ratkaisun tekevän ihmisen arvellaan olevan manipuloitu, ja julkinen valta puuttuu siksi peliin turvatakseen hänen "autenttisuutensa". Psykoottisten, kehitysvammaisten, lasten ja dementoituneiden vanhusten joukkoon päätyisivät kaikki, joiden ratkaisut eivät noudata yleisesti suvaittuja linjauksia. Tällöin klassisesta uskonnonvapauskäsityksestä on jäljellä vain rippeet, jos niitäkään.

Tässä kehityksessä on suurta ironiaa. Vastustaessaan manipuloivia, mustavalkoisesti ajattelevia uskonnollisia yhteisöjä kriitikot itse päätyvät helposti manipuloimaan ja ajattelemaan mustavalkoisesti. Toisaalta meille korostetaan avarakatseisuuden ja suvaitsevaisuuden tärkeyttä, toisaalta kristillisiin arvoihin sitoutumsta paheksutaan yhä voimakkaammin. On mahdollista, että yhteiskunta – julkinen valta – ajaessaan omia arvojaan on tulossa yhtä manipuloivaksi kuin manipuloivina pidetyt yhteisöt.

Usko epäilyksen aikakaudella (4)

2009-02-18T16:39:00.001+02:00

Tim Keller käsittelee kirjansa The Reason for God: Belief in an Age of Skepticism kuudennessa luvussa tieteen ja kristinuskon välistä ristiriitaa (sarjan aikaisemmat postaukset täällä).

Onko tiede osoittanut kristinuskon vääräksi? Näin voisi luulla, jos kuuntelee uusateistien poleemisia kannanottoja. Ajassamme elää mielikuva, että uskonnolliset uskomukset eivät voi mahtua todellisen tutkijan ajatusmaailmaan.

Kellerin kokemuksen mukaan ihmiset usein uskovat tieteen kumonneen kristinuskon. Tiede on osoittanut, että ihmeitä ei ole. Kristinuskoon kuuluu oleellisesti ihmeet (Jeesuksen syntymä ihmeteot tai ylösnousemus), joiden kristityt ajattelevat selittyvän sillä, että Jumala on toiminnallaan poikennut luonnon lainalaisuuksista. Ilman ihmeitä ei ole kristinuskoa. Tähän Keller toteaa, että on yksi asia etsiä luonnollista selitystä jollekin tapahtumalle ja toinen olettaa tieteen todistaneen, että muita selityksiä ei ole. Tällainen ajattelu ei perustu tieteeseen, vaan uskomukseen yliluonnollisten tapahtumien mahdottomuudesta.

Keller torjuu uskonnon ja tieteen vastakkainasettelun keinotekoisena. Maailma on pullollaan tutkijoita, jotka mielestään voivat älyllisesti rehellisellä tavalla yhdistää evoluutioteorian ja uskon Jumalaan. Heidän ratkaisunsa vaihtelevat, mutta ilmiö sinänsä vie pohjan konflikti-mallilta. Ateismi ei ole välttämätöntä tieteelliselle tutkijalle. Myös ei-kristityt tutkijat ajattelevat, että tiede ei kykene selittämään koko ihmistä .

---

Vesan kommentti: Kellerin lyhyeen käsittelyyn vertauksista voisi liittää sen huomion, että tieteellisessä Jeesus-tutkimuksessa suhtaudutaan nykyään paljon myönteisemmin evankeliumien ihmekertomusten aitouteen kuin esimerkiksi vuosisadan alussa. Syyt ovat historiallisia: Jeesuksen elämän vaiheita on helpompi selittää, mikäli ihmekertomukset otetaan todesta. Ne edesauttavat tutkijaa ymmärtämään, miksi Jeesus saavutti suuren kansansuosion tai miksi uskonnolliset johtajat kokivat hänet suurena uhkana. (Vrt. esim. siihen, mitä suomalaiset Jeesus-tutkijat kirjoittavat.)

Samaten tutkijoiden lukuisat yritykset selittää kristinuskon synty ilman ylösnousemusta ovat jälkeenpäin tarkasteltaessa osoittautuneet kestämättömiksi. Ristiinnaulitun mutta ylösnousseen Messiaan julistaminen on liian outo ja hankaluuksiin johtava idea voidakseen olla mielikuvituksen tuote. (Ylösnousemuksesta enemmän postauksissa "Jeesuksen ylösnousemuksen merkityksestä kristinuskolle" osat I ja II, sekä (ruotsiksi) "Jesu uppståndelse i forskningens ljus".)

Jeesus: tuotemerkki vai merkkituote?

2009-02-16T16:50:00.003+02:00

Miten kuluttamisen varaan rakentuva ihmiskuva vaikuttaa kristinuskoon? Tätä kysymystä käsittelee Tyler Wigg-Stevenson paljon hyvää sisältävässä artikkelissaan ”Jesus is not a Brand” (suom. "Jeesus ei ole tuotemerkki").

Kirjoittaja käsittelee sitä yleisesti nähtävissä olevaa ilmiötä, että kuluttamiseen kannustava elämäntyyli on siirtynyt uskontojen kentälle. Nykyään ihmiset suhtautuvat uskontoihin kuin kaupan hyllyjen tuotteisiin. He shoppailevat uskontonsa osia uskontojen suuressa tavaratalossa. Lähtevätkö kristityt mukaan tähän tuotteistamalla Jeesuksen ja myymällä häntä uskontokuluttujalle?

Yksi esimerkki tästä vaikutuksesta on mainostaminen.

Mainoskulttuurimme pyörittää lupausta yksilöllisyyden saavuttamisesta kuluttamisen kautta. Selaile mitä tahansa kiiltävää aikakauslehteä. Parhaat mainokset vakuuttavat meille että tarjottu tuotemerkki auttaa meitä ilmaisemaan parantamaan sitä, millaisia me olemme. […]

Siksi hengelliset kuluttajat lähestyvät kirkkoa samalla narsismilla kuin millä he lähestyvät muita tuotemerkkejä. Mitä ilmaisen itsestäni jos ostan tuotemerkki Jeesuksen? Miten kristinusko täyttää visioni itsestäni?

Teologinen seuraus: minä kuulun itselleni. Olen oman itseni hanke, oma tuotteeni jolla voin tehdä mitä haluan.

Tulevaisuuden näkymät ovat Wigg-Stevensonin mielestä synkät:

[T]eimme mitä tahansa, konsumerismi väistämättä määrittelee viitekehyksen sille, miten kulutusaikakauden ihmiset näkevät kirkon. Kaikki viestintä mielletään markkinoinniksi. Kaikki itsensä esittely, jopa kirkolliset ilmoitukset, mielletään tuotteistamiseksi. Ja kaikki tavoittava työ nähdään myymiseksi. Emme voi tehdä mitään, mikä muuttaisi tämän viitekehyksen.

Kirjoittaja kehottaa kristittyjä olemaan uskollisia Raamatun mukaiselle uskolle, mutta toivon näköalat rajoittuvat – sinänsä tärkeisiin – oivalluksiin, että ihminen ei koskaan kuluttamalla tule onnelliseksi, ja että Jeesusta kulutustuotteena lähestyvä voi yllätyksekseen löytää todellisen, elävän Jumalan. Näiden oivallusten lisäksi jään kaipaamaan työkaluja, joilla kristitty voisi haastaa ajan kulutusharhassa elävän käsitykset uskonnosta keinona toteuttaa itsensä.

Alas jalustalta - pyhimysten antaman esimerkin sietämättömyys

2009-02-14T11:36:00.000+02:00

Pasi Turunen kirjoittaa blogillaan osuvasti, kuinka nykyään ajatellaan, että kaikki ovat syntisiäm, ketään ei saa pitää liian hyvänä ihmisenä. Ettei vain kukaan kokisi itseään huonommaksi.

Surullisinta meidän kannaltamme on, että olemme itse tulleet niin pieniksi, ettemme enää kestä todellista suuruutta. Emme kykene tunnustamaan omaa moraalista köyhyyttämme, joten moraalinen suuruus on meistä epätodellista. Sen rinnalla myös paljastuu oma vajavuutemme. Siksi tahdomme tehdä historian suurista henkilöistä itsemme kaltaisia, jotta meidän ei tarvitsisi seurata heidän moraalista esimerkkiään taikka tunnustaa tarvitsevamme apua? Meillä kyynisen postmodernin ajan lapsilla ei enää ole ihanteita, siksi emme kestä esikuvia. Saamme niskasäryn, heti jos joudumme katsomaan ylöspäin. Emmme tahdo muuttua, tai tunnustaa kykenemättömyyttämme muuttua, että tarvitsemme apua.

Olipa siis kyse Lincolnista tai Jeesuksesta, tahdomme pudottaa heidät jalustoiltaan, ettei kävisi ilmi miten alas itse olemme vajonneet. Riisumme heidät, ettei oma alastomuutemme paljastuisi.

Usko epäilyksen aikakaudella (3)

2009-02-13T14:19:00.000+02:00

Tim Keller käsittelee kirjansa The Reason for God: Belief in an Age of Skepticism kolmannessa luvussa pahuuden ongelmaa (sarjan aikaisemmat postaukset täällä).

Yksi syy torjua kristillinen usko on maailmasta löytyvä pahuus ja kärsimys. On ihmisiä, jotka eivä halua luottaa tai uskoa Jumalaan joka on sallinut menneisyydessä tapahtuneet murhenäytelmät. Hyvä Jumala ei voi sallia näkemäämme tai kokemaamme mieletöntä kärsimystä.

Tähän vastaväitteeseen Keller vastaa neljässä osassa:

1. Meidän silmissämme mielettömältä näyttävä kärsimys voi Jumalan näkökulmasta olla mielekästä. Me vain emme rajallisuutemme tähden voi nähdä tuota tarkoitusta. Keller vetoaa myös kokemukseen: moni ihminen on kokenut, kuinka suunnaton kärsimys onkin tuonut heidän elämäänsä jotain, mistä he eivät olisi valmiita luopumaan.

2. Pahuus on ongelma vasta jos se on ongelma olemassa olevalle Jumalallekin. Ilman Jumalaa pahuus on vain ihmisten mielipiteitä. Eikä silloin pahuus ole syy torjua Jumala. Siksi maailmassa nähtävä pahuus on ongelma myös Jumalan kieltävälle. Hänen pitäisi selittää, miksi jokin ylipäätään voi oikeasti olla pahaaa.

3. Kärsimyksen keskeltä huutavalle filosofiset vastaukset eivät kuitenkaan riitä. Silloin kristityt osoittavat Jeesusta. Jumala tuli ihmiseksi jakaakseen kärsimyksemme. Tätä Jeesuksen kärsimystä Keller pitää suurempana kuin yhdenkään ihmisen kokemaa kärsimystä.

4. Ylösnousemususkossa - usko Jeesukseen, joka ensimmäisenä nousi ylös kuolleista antaen seuraajilleen toivon kuoleman jälkeisestä elämästä - kristityllä on toivo nykyiset kärsimykset ylittävästä paremmasta. Hän katsoo aikaan, jolloin pahuus poistetaan, haavat parannetaan ja ihmiskunnan aikaansaama paha käännetään sitäkin suuremmaksi hyväksi. Silloin näemme, että emme ole turhaan kärsineet.

Aina ajankohtainen Raamattu

2009-02-09T21:34:00.001+02:00

Ryttylän Kansanlähetysopistolla järjestetään 15.-17.5.2009 tapahtuma teemalla "Aina ajankohtainen Raamattu".

Teemansa mukaisesti tapahtumassa käsitellään Raamattua monelta kantilta. Raamattuhan on kautta vuosisatojen ollut kristityille hyvin keskeinen dokumentti. Siitä on ammennettu niin kristillinen oppi kuin elämä. Nyt kuitenkin elämme aikaa, jolloin Raamatun merkitys on katoamassa. Kirkossakin Raamatun arvovalta haastetaan eri keinoin. Raamattua pidetään ajastaan jälkeen jääneenä ja eri ihmisryhmiä sortavana kirjakokoelmana. Ajatellaan, että kukin poimikoon itselleen mieleisensä raamatunkohdat. Miten tällaisessa ajassa perustella Raamatun ratkaisevaa merkitystä kristilliselle uskolle? Miten meidän tulisi ymmärtää Raamatun alkuperä tai sen tulkintaan liittyvät kiemurat? Näitä ja muita kysymyksiä käsitellään apologia-forumin aikana.

Jos siis kiinnostaa Raamattu, tai etsit tilaisuutta, jossa esittää itseäsi niin paljon askarruttava kysymys Raamattuun liittyen, niin tutustu ihmeessä ohjelmaan ja ilmoittaudu.

Jatkuva valinnan tila haaste kristilliselle todistukselle

2009-01-23T16:15:00.005+02:00

Uusi Tie-lehdessä "Suomalaisten kristillisyys on muutoksessa" kerrotaan Helsingissä järjestetystä seminaarista. Siellä käsiteltiin yhteiskunnan ja siitä aiheutuvan kristillisyyden muutosta. Kiinnitän tässä huomiota Pasi Mäenpään analyysiin.

- Nyky-yhteiskunta on eräänlainen valinnan tila. Elämän rikkaus syntyy mahdollisuuksien tiedostamisesta. Haluamme pitää kaikki mahdollisuudet auki, ja se luo ristiriidan sitoutumisen kanssa. Sitoutumisen ongelma näkyy nykyihmisten suhteessa esimerkiksi uskonnolliseen yhteisöön, ideologiaan tai esimerkiksi parisuhteeseen.

-Uskon, että nykyihminen elää jatkuvassa valinnan tilassa, jossa olemme pakotettuja valitsemaan, Mäenpää totesi.

Hän kuvasi ihmistä kyltymättömäksi; ihmiset haluavat etsiä uutta yhä uudestaan ja uudestaan.

- Nykyihmisellä on eräänlainen oikeus, joka on lähes velvollisuus tulla onnelliseksi oman persoonallisen yksilöllisyytensä kautta. Saattaa olla rasittavaakin, että meidän pitää olla niin vahvasti omia itsejämme.

Haasteet kristilliselle evankelioimistyölle ja kristillisille kirkoille Suomessa ovat melkoiset. Sopeuttaako sanoma ja työ jatkuvien valintojen supermarkettiin kelpaavaksi tuotteeksi?

Sopeutumispainetta voidaan hellittää tunnistamalla postmodernin ajan harhakuvat sekä haastamalla ne avoimesti. Tuoko kaikkien valintojen auki pitäminen lopulta kestävää onnellisuutta? Mitkä ovat ne ajan hengen mukaiset arvot ja ideologiat, joihin valintamahdollisuuksia auki pidettäessä mukisematta kuitenkin sitoudutaan?

Usko epäilyksen aikakaudella (2)

2009-01-22T17:15:00.001+02:00

Tim Keller käsittelee kirjansa Reason for God: Belief in an Age of Skepticism (ks. myös ensimmäinen postaus) ensimmäisessä luvussa (”Ei voi olla yhtä ainoaa tosi uskontoa”) ajankohtaisia tapoja torjua uskontojen kirjosta aiheutuvia ristiriitoja.

Uskontojen nimissä tehdyt ehdottomat totuusväitteet koetaan loukkaavina. Ehdottomuutta, ja siitä johtuvaa erimielisyyttä, pidetään esteenä maailmanrauhalle. Keller hyväksyy tämän syytöksen. Uskonnot kertovat kannattajilleen, että niissä on totuus. Totuuden omistaminen voi saada kannattajat tuntemaan itsensä muita paremmiksi. Oman ryhmän pitäminen muita parempana voi johtaa siihen, että näitä muita mustamaalataan, käytetään hyväksi tai jopa kohdellaan väkivaltaisesti.

Miten torjua uskontojen ehdottomista totuusväitteistä aiheutuvat yhteiskunnalliset ristiriidat? Kellerin mukaan ihmiset ovat turvautuneet kolmeen keinoon:

1. Uskonnon kieltäminen tai tarkka kontrollointi. Tätä keinoa kokeiltiin esimerkiksi Neuvostoliitossa ja Kiinassa. Uskonnon kieltäminen ei kuitenkaan ole onnistunut. Ensiksi sitä kokeilevat, sekularistiseen ajatteluun perustuvat yhteiskunnat ovat syyllistyneet vertaansa vailla oleviin hirmutekoihin. Näin uskontojen tuottamaa väkivaltaisuutta torjuvat ovat itse saaneet aikaan enemmän pahaa. Toiseksi uskovien vainot – esimerkiksi Kiinassa – ovat vahvistaneet uskontoja. Kristittyjen määrä kasvaakin Kiinassa räjähdysmäisesti.

2. Uskontojen – tarkemmin: uskontojen ainutlaatuisten väitteiden – tuomitseminen. Tällöin kyseeseen tulee eräänlainen valistuskampanja, missä toistetaan tiettyjä iskulauseita uskontojen samanlaisuudesta tai samanvertaisuudesta samalla kun toisenlaisia kantoja leimataan suvaitsemattomiksi tai loukkaaviksi.

Tämä keino on tuottanut jonkin verran tuloksia, mutta sen ratkaisevana heikkoutena on epäjohdonmukaisuus, jota voisi kutsua tekopyhyydeksi. Keller selventää tätä heikkoutta käsittelemällä joitakin yleisiä uskontoja tasapuolistavista väitteistä:

”Kaikki suuret uskonnot ovat yhtä arvokkaita ja perimmiltään opettavat samoja asioita.”

Väitteen ongelmallisuus paljastuu kysyttäessä, mitä nuo ”samat asiat” ovat. Kun niitä ryhdytään muotoilemaan, huomataan että kyseiset näkemykset ovat yhtä ehdottomia kuin perinteiset uskonnolliset väitteet. Näin muotoillaan eräänlainen uskonto joka perimmiltään on muita arvokkaampi.

”Jokainen uskonto voi nähdä osan hengellisestä totuudesta, ei kuitenkaan koko totuutta.”

Miten väitteen esittäjä – toisin kuin uskonnot – on saavuttanut aseman, josta hän näkee koko totuuden? Hän tekee itse sitä, mitä yrittää evätä muilta, eli kertoa koko totuuden.

”Uskonnot ovat liian sidottuja kulttuuriin ja historiaan voidakseen olla totta.”

Pitäisikö meidän uskoa, että väitteen esittävä ulkopuolinen katsoja on onnistunut siinä missä hänen mukaansa kukaan uskonto ei ole onnistunut – saavuttamaan historian ja kulttuurin esteistä vapaan aseman arvioimaan uskontojen oikean laadun? Miksi juuri tämä totuusväite ei ole liian sidottu kulttuuriin ja historiaan?

”On ylimielistä väittää oman uskonnon olevan oikeassa ja käännyttää toisia siihen.”

Väitteen taustalla on oletus, että kaikki uskonnot ovat vääriä – mikä itsessään on ylimielinen tapa suhtautua uskontoihin (sikäli mikäli on ylimielistä pitää joku tietty näkökulma uskonnoista totena).

3. Uskonnosta tehdään yksityisasia. Ideana on rajata uskonnon vaikutus yksityiselämään. Uskonnolliset perustelut tai arvot eivät saa saada tilaa julkisessa keskustelussa tai vaikkapa lainsäädäntöä muotoiltaessa.

Kellerin mukaan tämän keinon ongelmana on kuitenkin se, että niin uskonnot kuin perinteisistä uskonnoista eroavat maailmankatsomukset sisältävät uskomuksia tai arvoja, joita toiset pitävät ongelmallisina. On yksinkertaisesti mahdotonta toimia niin, että yksilön vakaumukset eivät näkyisi itse kunkin elämässä.

Yksikään näistä kolmesta keinosta ei siis toimi tehokkaasti. Miten sitten voisimme välttää uskontojen nimissä tehtyjen ehdottomien väitteistä aiheutuvat ristiriitatilanteet? Jos kerran ongelmana ei ole perustavaa laatua olevat uskomukset – sillä jokaisella on sellaisia –, niin mitkä perususkomukset auttavat niihin uskovia kaikkein parhaiten rakastamaan toisinajattelijoita?

Keller kirjoittaa, että kristinuskossa on lempeään kohtaamiseen kannustavia aineksia. Raamattu antaa edellytykset arvostaa muidenkin tekemää hyvää ja suoda ei-kristittyjen moraaliltaan elävän kristittyjä paremmin. Kristinuskon sanoma vihollistensa puolesta rukoilevasta ja kuolevasta Kristuksesta on oiva esimerkki tämänkin päivän kristitylle. Missä tämä sanoma otetaan todesta, rauhanomainen rinnakkaiselo voi olla mahdollista.

Virkaanastujaisrukous

2009-01-21T10:07:00.001+02:00

Yhdyvaltojen uusi presidentti Barack Obama vannoi eilen virkavalansa. Juhlallisuudet olivat suuret ja uutiset ovat olleet täynnä juttuja ja analyyseja vallan vaihtumisesta.

Yksi hieno hetki virkaanastujaisseremoniassa oli evankelikaalin tunnettu pastori Rick Warrenin rukous. Hieno siksi, että kristillinen usko sai olla esillä tällaisessa tilaisuudessa. Ja hieno siksi, että rukouksen sisältö oli puhutteleva. Toki suomalaista voi häiritä sen amerikkalainen paatos ja Yhdysvaltojen erinomaisuuden korostus, mutta tästä huolimatta Rick Warrenin on hieno esimerkki sellaisesta mielenlaadusta, millaisella meidän kristittyjen tulisi rukoilla esivallan puolesta.

Tässä käännösyritykseni valikoiduista osista (englanninkielinen teksti blogilta Between Two Worlds):

Anna uudelle presidentillemme, Barack Obamalle
viisautta johtaa meitä nöyryydessä,
rohkeutta johtaa meitä korkealla moraalilla
lempeyttä johtaa meitä anteliaasti.

Siunaa ja varjele häntä, hänen perhettään, varapresidentti Bideniä, hallitusta ja jokaista meidän vapaasti valitsemistamme johtajista.

[...]

Kun keskitymme itseemme, kun taistelemme toisiamme vastaan – anna meille anteeksi.
Kun oletamme suuruutemme ja menestyksemme olevan meidän yksin – anna meille anteeksi.
Kun epäonnistumme kohtelemaan lähimmäisiämme ja koko maata heille kuuluvalla kunnioituksella – anna meille anteeksi.

Ja kun me kohtaamme edessäpäin olevia vaikeita päiviä, suo meidän saada uutta selkeyttä tavoitteisiimme, vastuullisuutta tekoihimme, nöyryyttä lähestymistapoihimme ja kohteliaisuutta asenteisiimme – jopa olessamme eri mieltä.

Auta meitä jakamaan, palvelemaan ja etsimään kaikkien yhteistä hyvää. […] Ja suo meidän koskaan olla unohtamatta, että eräänä päivänä jokainen valtakunta – ja kaikki kansat – on seisova tilivelvollisena edessäsi.

Usko epäilyksen aikakaudella (1)

2009-01-15T09:48:00.014+02:00

Lähiviikkojen aikana käymme tällä blogilla läpi Timothy Kellerin kirjaa The Reason for God: Belief in an Age of Skepticism (suomeksi suurinpiirtein Syy Jumalan puolesta: usko epäilyksen aikakaudella).

Kirjan kirjoittaja Timothy Keller johtaa New Yorkissa seurakuntaa nimeltä Redeemer Presbyterian Church. Tämä seurakunta pyrkii tietoisesti kohtaamaan suurkaupungissa elävät skeptikot ja heidän kysymyksensä. Kirja on nettikauppa Amazonin sivuilla kerännyt suuren määrän arvosteluja. Siitä on sanottu, että se on kirjoitettu skeptikoille ja heitä rakastaville. Kirja perustuu pitkälti Kellerin käymiin keskusteluihin skeptikkojen kanssa.

Kirja koostuu kahdesta osasta. Ensimmäisessä osassa kirjoittaja käsittelee kohtaamiensa epäilijöiden yleisimpiä syitä torjua kristillinen usko. Toisessa osassa hän esittelee syitä ottaa kristillinen usko todesta.

Johdannossaan Keller esittää kaksi haastetta, yhden uskoville ja yhden skeptikoille. Uskovia hän haastaa painimaan epäilysten kanssa. Keller kirjoittaa, että vaikeat kysymykset ohittavat uskovat ovat puolustuskyvyttömiä kokiessaan elämässään uskoa koettelevia vaikeuksia tai kohdatessaan skeptikon kysymykset. Painimalla omien ja muiden epäilysten kanssa kristitty voi löytää uskolleen kestäviä perusteluja, joita hän myös voi tarjota epäilijöille.

Skeptikkoja Keller haastaa näkemään, että epäily ei elä tyhjiössä tai ole mitenkään neutraali lähtökohta. Kielteiset kannanotot kristinuskosta rakentuvat joidenkin käsitysten tai uskomusten varaan, joita pitäisi uskaltaa koetella siinä missä kristinuskoa. Skeptikko on epäjohdonmukainen, mikäli hän vaatii kristinuskolta enemmän perusteluja kuin hänen sillä hetkellä suosimiltaan uskomuksiltaan. Epäilijän epäilyäkin pitäisi epäillä. Epäilyn perusteluja pitäisi tarkastella.

Haastamalla molemmat osapuolet painimaan uskomustensa kanssa Keller toivoo, että keskinäinen kunnioitus kasvaisi, ja että toisen osapuolen käsitykset opittaisiin esittämään niiden myönteisimmässä ja vahvimmassa muodossa. Leimaamisen tilalle tulisi kohtelias erimielisyys, ja yhteentörmäysten määrä sekä voima vähenisivät yhteiskunnassa.

***

Olen tähän koonnut linkit sarjan muihin postauksiin:

2. Miksi vain yksi tosi uskonto?
3. Miten hyvä Jumala voi sallia kärsimyksen?
4. Onko tiede kumonnut kristinuskon?
5. Onko kristinusko vain pakkopaita?
6. Miksi olla kristitty, kun he ovat tehneet niin paljon pahaa?
7. Miten rakastava Jumala voi tuomita helvettiin?
8. Raamattua ei pidä tulkita kirjaimellisesti.
9. Jumalaan viittaavat johtolangat.
10. Ihmisen tieto Jumalasta.
11. Syntiongelma
12. Uskonto ja evankeliumi
13. (Tosi) kertomus rististä
14. Ylösnousemuksen todellisuus
15. Jumalan tanssi
16. Mihin tästä?

95 prosentin yksimielisyys?

2009-01-13T09:06:00.001+02:00

Kotimaassa viitataan tunnetun pastorin ja evankelistan Kalevi Lehtisen haastatteluun Suomen Kuvalehdessä. Nettijutun mukaan Kalevi Lehtinen olisi sanonut näin:

Lehtinen katsookin, että kirkko tarvitsee sitoutuneita kristittyjä, jotka menevät ihmisten keskuuteen kertomaan Jeesuksesta.

"Suomen evankelisluterilainen kirkko on liikaa instituutio ja liian vähän kirkko. Virkakysymyksistä ja naispappeudesta on tullut kynnyskysymyksiä, aivan kun ne olisivat kirkon peruskysymyksiä. Kuitenkin vallitsee yksimielisyys 95 prosentista uskonkysymyksistä", Lehtinen sanoo.

Luulen monen olevan Kalevi Lehtisen kanssa samaa mieltä siinä, että Suomen evankelisluterilainen kirkko on hukannut identiteettinsä. Sanan "kirkko" teologinen merkitys näyttää hämärtyneen. Tai oikeammin: kirkko-oppia sopeutetaan sellaiseksi, että se pitäisi veronmaksajat jäseninä. Moni varmasti allekirjoittaa myös käsityksen, että virkakysymyksestä on tullut turha kynnyskysymys, pääkohta, jonka mukaan kirkon palvelukseen hakeutuvien pappiskandidaattien (ja varmaan monen muun työntekijän) kelpoisuus arvioidaan. Muilla kriteereillä ei näytä olevan suurta merkitystä. Ja jossain mielessä voin yhtyä Lehtiseen. Jeesuksesta todistaminen unohtuu monien kirkkoa repivien kiistojen keskellä.

Mutta minun on vaikea hyväksyä väitettä, että 95 prosentissa uskonkysymyksistä vallitsee yksimielisyys. Keiden kesken? Jäsenten? Kirkon viimeisin nelivuotiskertomus osoittaa jotain aivan muuta. Työntekijöiden? Eikö Timo Eskolan pamfletti Ateistit alttarilla osoittanut jotain muuta? Eikö Kati Niemelän tutkimus Uskonko niin kuin opetan? Seurakuntatyöntekijä uskon ja elämän ristipaineessa paljastanut, kuinka kauaksi kirkon työntekijät ovat loitonneet kristillisen uskon sisällöstä sellaisena kuin se perinteisesti ja maailmanlaajuisesti on ymmärretty? (Eläkkeellä olevan kirkkoherra Sakari Pöyhösen luento STI:ssa sisältää kirjan annin tiiviissä muodossa.) Tutkimuksen mukaan 95 prosenttia kirkon hengellisen työn tekijöistä uskoo Jumalaan. Tältä osin vallitsee siis Lehtisen esittämä yksimielisyys. Mutta riitääkö se todellakin? Eikö pitäisi löytyä yksimielisyys muissakin asioissa? Jos kirkon olemukseen kuuluu Jeesuksesta todistaminen, niin en usko valtakunnalisen yksimielisyyden olevan mahdollista?

Sekä kirkon jäsenten että työntekijöiden keskuudessa vallitsee kirjavuus uskonasioissa. Se on tosiasia, eikä jatkuva muutos suinkaan näytä vievän kohti aidompaa kirkkoa. Tämä ei kuitenkaan muuta itse lääkettä, jota Lehtinen suosittelee: säilyäkseen kirkkona kirkko tosiaan tarvitsee kristilliseen uskoon sitoutuneita ihmisiä (työntekijöitä, maallikkoja), jotka menevät ihmisten keskuuteen kertomaan Jeesuksesta.

Hamasin vastuu siviileistä julkisuudessa

2009-01-12T10:00:00.001+02:00

Yhdysvaltalainen lehti New York Times kirjoittaa harvinaisen selvästi Gazan sodasta jutussa "Gazan sota täynnä ansoja ja juonia". Jutusta (joka tuli vastaan Dick Erixonin blogilla) selviää, (i) kuinka paljon vaivaa Israelin armeija loppujen lopuksi näkee erotellakseen siviilit ja Hamasin taistelijat ja (ii) kuinka laskelmoidusti Hamas pyrkii tapattamaan siviilejä. Jälkmmäinen seikka käy ilmi tästä:

Hamas on, Iranin ja Hezbollahin kouluttamana, käyttänyt viimeiset kaksi vuotta muuttamaan Gaza tappavaksi tunneleiden, ansojen ja monimutkaisten tienvarsipommien sokkeloksi. Aseita on piilotettu moskeijoihin, koulupihoihin ja siviilien koteihin, ja johtajiston komentokeskus on bunkkeri Gazan suurimman sairaalan alla, sanovat Israelin tiedusteluviranomaiset.

Haluttomia tarttumaan Israelin syöttiin ja tulla esille, Hamasin militantit taistelevat siviilien vaatteissa. Jopa poliisin on käsketty luopumaan univormuistaan. Militantit nousevat tunneleista ampuakseen automaattiaseilla tai panssariohjuksilla, sitten häviävät takaisin, toivoen saavansa houkuteltua tulellaan israelilaisia [ansaan].

[...]

Israelin lehdistöedustajat kutsuvat Hamasin taktiikkoja kyynisiksi, laittomiksi ja epäinhimillisiksi. Jopa Israelin kriitikot myöntävät, että Hamasin toistuva rakettien ampuminen siviilejä kohti Israelissa ja siviilien käyttö kilpinä Gazassa ovat [...] rikoksia sodan lakeja vastaan.

Vihdoin ja viimein (?) myös Helsingin Sanomat on sallinut tämän puolen sodasta tulla esille. Ei tosin ulkomaansivuilla tai pääkirjoituksessa (toivottavasti tämäkin on tulossa), vaan lehden Sunnuntai-osassa. Jutussa "Kaksi sotaa" (ei online) Helsingin juutalaisen seurakunnan puheenjohtaja Gideon Bolotowsky: "Miten taistella terroristijärjestöä vastaan, jolla ei ole mitään pidäkkeitä? Hamasin päätaktiikka on se, että mahdollisimman suuri määrä siviilejä kuolee tv-kameroiden edessä." Toimittajan kysymykseen "Miksi Israel on valmis tappamaan myös siviilejä, jotta se pääsee tavoitteeseensa?" hän vastaa:"Eivät he käytä voimaa siviilejä vastaan, vaan siviilit ovat sijaiskärsijöitä. Vastapuolen taistelijat soluttautuvat siviilien joukkoon eivätkä käytä univormuja, joista heidät voisi tunnistaa."

Vähänhän tuo on, mutta hyvä edes näinkin.

2008-12-31T11:31:00.002+02:00

Leif Nummela haastaa Uusi Tie-lehdessä kristittyjä työskentelemään evankeliumin puolesta myös alkavana vuonna, "Vuosi 2009 - evankelioimisen ja lähetyksen vuosi".

Viime vuoden lopulla suomalaisessa julkisuudessa alkanut keskustelu uudesta ateismista osoittaa, kuinka paljon työtä meillä kristityillä on jäljellä. Monien muiden haasteiden lisäksi tarvitaan aivan uudenlaisten evankelistojen koulutusta. Sellaisten, jotka osaavat toimia nykyisillä "Areiopageilla", kuten internetissä, ja sellaisten, jotka ovat "valmiita vastaamaan jokaiselle, joka meiltä kysyy, mihin meidän toivomme perustuu" (1. Piet. 3) selvällä suomen kielellä, ymmärrettävästi ja vakuuttavasti. Moniarvoistuvassa ympäristössä tarjoutuu yhä useammin uusia mahdollisuuksia keskustella elämän merkityksellisimmistä asioista, jos vain olemme valmiita näkemään nämä mahdollisuudet ja osallistumaan keskusteluun.

Tässä työskentelyssä jokaisella kristityllä on paikkansa. Tarvitaan esirukoilijoita, työn tukijoita, rohkaisijoita ja monenlaisia käytännön toimijoita. Meidän on pidettävä huolta siitä, etteivät kristittyjen keskinäiset ristiriidat ja oman seurakuntaelämämme kohentaminen vie kaikkea energiaamme ja aikaamme. Meidän ei tarvitse olla täysin valmiita eikä hengellisen kotimme tarvitse olla virheetön voidaksemme kutsua muitakin Jumalan perheväen osallisuuteen. Epätäydellinenkin koti voi olla houkutteleva keidas, jos siellä asuu puoleensavetävä nöyrä Jeesuksen rakkaus.

Gaza, media ja poliitikot toistavat itseään

2008-12-30T11:03:00.001+02:00

Viime päivien ajan media on ahkerasti uutisoinut Israelin ja Hamasin välisistä yhteenotoista Gazassa. Taas toistuu jo tutuksi tullut kaava: Hamas terririsoi väestöä, rahaa käytetään pääasiassa sotavalmisteluihin, palestiinalaiset salakuljettavat aseita Egyptiin kaivettujen tunneleiden kautta, ampuvat jatkuvasti raketteja pyrkien saamaan aikaan mahdollisimman paljon tuhoa Israelin siviilien keskuudessa. Eurooppa ja monet muut maat vaikenevat, vähät välittävät.

Mutta kun Israel lopulta ryhtyy voimatoimiin, niin silloin media täyttyy arvosteluista, poliitikot ja toimittajat tuomitsevat suhteettomana pitämänsä väkivallan, meille tarjotaan jatkuvia juttuja palestiinalaisten kärsimyksistä, ihmiset järjestävät mielenosoituksia Israelia vastaan.

Olen jo aikaisemmin käsitellyt Gazan sekasortoista tilannetta ja tyydyn siksi viittaamaan niihin postauksiini (ks. kategoriaa "Israel" ja lähes vuoden vanhaa mutta edelleen ajankohtaista postaustani "Gaza, Israel ja uutisointi" jossa käsittelen niin väitettä kohtuuttomasta väkivallasta kuin Hamasin siviiliuhrien maksimointiin tähtäävää taktiikkaa).

Siunattua joulua

2008-12-22T10:00:00.004+02:00

Ja niin joulu joutui jo taas Suomeen. Jätän kirjoittamisen pyhäpäivien ajaksi. Viimeistään vuoden vaihduttua palaan kuitenkin uusien postausten kera.

Kevään aikana mm. käymme läpi luku luvulta kaksi kirjaa, Tim Kellerin Reason for God - Belief in an Age of Skepticism ja Tapio Puolimatkan Usko, tiede ja Raamattu.

Joulun sanomasta kirjoittaa Leif Nummela Uusi Tie-lehden pääkirjoituksessa "Jeesus toi Jumalan totuuden maailmaan".

Suomessa on yleistynyt puhe "joulun sadusta" ihanan joulutunnelman luojana. Silloin faktan ja fiktion raja saattaa hämärtyä. Tässä maailmassa valhe ja totuus kietoutuvat toisiinsa, ja eksytämme helposti itsemme uskomaan valheita, jotka palvelevat omaa etuamme.

Juuri tähän maailmaan Jumala lähetti Poikansa Jeesuksen Kristuksen, joka itsessään on puhdas totuus. Jeesus puhui ainoastaan sitä, mikä on läpeensä totta ja läpeensä rakkaudellista. Hänessä ei ole valheellisuuden, harhan tai eksytyksen häivääkään. Me uskomme ja palvomme häntä, joka on täynnä Jumalan totuutta.

Toivotan blogin lukijoille rauhallista ja riemuisaa Kristuksen syntymäjuhlaa.

Tiedettä, uskoa ja keskustelua (II)

2008-12-17T10:18:00.003+02:00

Patmos lähetyssäätiön nettisivuilla voi kuunnella Pasi Turusen tuottamia ja juontamia keskusteluohjelmia. Viimeisimmässä niistä vierailevat professori Tapio Puolimatka ja Skepsis ry:n hallituksen jäsen Jussi K. Niemelä. Aiheena Puolimatkan kohua herättäneet kirjat.

Kengänheittäjä hengissä

2008-12-16T14:00:00.003+02:00

Mediassa on viimeiset päivät ilakoitu heiteltyjä kenkiä väistelevän George W. Bushin kustannuksella (ks. esim. tästä ja tästä). Presidentti oli silloin vierailulla Irakissa. Kesken lehdistötilaisuuden paikallinen toimittaja yritti osua häneen kengillään. Sikäläisessä kulttuurissa kengällä heittäminen on pahimpia halveksunnan muotoja. Näin meille taas vihjataan, kuinka typerä, halveksittu ja epäonnistunut presidentti hän on.

Mutta sattuuko kukaan näistä toimittajista kysymään, miten kenkiään heittävälle toimittajalle olisi käynyt Saddam Husseinin hirmuhallinnon aikana? Tai hänen perheelleen? Olisiko silloin edes ollut vapaata lehdistöä, jonka toimittaja olisi voinut osallistua lehdistötilaisuuteen? Kuinka moni irakilainen olisi uskaltautunut osoittamaan mieltään toistaiseksi vangitun toimittajan puolesta? Nähdäänkö mitään eroa entisen diktatuurin ja nykyään demokratiaa kohti pyrkivän Irakin välillä?

Onneksi sentään ulkomailla joku pohtii näitä kysymyksiä. Meillä ilmeisesti tyydytään pilkkanauruihin.

Pohjois-Afrikan kristityt ahtaalla

2008-12-15T10:01:00.000+02:00

Uutistoimisto Reuters on julkaissut mielenkiintoisen katsauksen kristinuskon leviämisestä pohjoisen Afrikan muslimimaissa. Jutun otsikko on tosin kummallinen: "Kristityt lähetystyöntekijät lietsovat levottomuuksia Pohjois-Afrikassa." Kuten jutun ensimmäisestä lauseesta käy ilmi, tämä syytös tulee muslimien suusta. Eniten kuitenkin kärsivät kristityiksi kääntyneet muslimit. Tämä - ja käsittääkseni muslimimaailmassa tyypillinen, unen kautta alkanut kääntymiskokemus - käy ilmi seuraavasta lainauksesta:

Moni muslimi on sanonut minulle: "Jos löydän sinut, tapan sinut", sanoi Amin, nuori mies pohjoisesta Marokosta, joka ei halua kertoa koko nimeään kostotoimien pelosta.

Amin sanoi tulleensa tietoiseksi Jeesuksesta Kristuksesta nähtyään unta, että valkoiseen kaapuun puettu hahmo tuli metsässä hänen luoksensa ja antoi hänelle raamatun.

Kun kerroin isälleni kääntyneeni kristityksi hän vain tuijotti minua puhumatta mitään. Sitten hän sanoi: "Tästä lähtien sinä et ole poikani. Mene niiden ihmisten luo, anna heidä ruokkia sinut ja antaa sinulle koti -- saammepa nähdä kuka sinusta huolehtii."

Jutussa kerrotaan, että varovainen ja rekisteröity kristillinen toiminta on sallittua jossain määrin mutta kristillisen uskon sisällöstä todistava lähetystyö leimataan poliittisen vallankäytön keinoksi ja sitä vastustetaan, jopa voimakkaasti.

Tällaiset uutiset saavat arvostamaan maamme uskonnonvapautta, vapautta kääntyä uskonnosta toiseen, harjoittaa uskoaan ja todistaa siitä sekä argumentoida sen puolesta. Monessa muslimimaassa uskonnonvapaus tarkoittaa lähinnä vapautta olla muslimi tai kääntyä muslimiksi. Kristittyinä meidän tulee rukoilla niin muslimien kuin vainoista kärsivien kristittyjen puolesta ja samalla poliittisin keinoin vaikuttaa niin uskonnonvapauden kuin vainojen vähenemisen puolesta.

Olen kirjoittanut enemmän islamin suhteesta länsimaihin ja kristinuskoon referoimalla Risto Soramiehen erinomaista teosta Islam ja evankeliumi. Ks. osat1, 2, 3, 4, 5.

Tiedettä, uskoa ja keskustelua

2008-12-14T14:26:00.002+02:00

Uusi Tie-lehden uusimmassa numerossa (11.12.) käsitellään Skepsis ry:n myöntämää Huuhaa-palkintoa useassa jutussa (ks täältä). Näin kommentoi kustannuspäällikkö Sonja Falk (s. 4):

Palkinto on jo lisännyt mielenkiintoa [professori Tapio] Puolimatkan kirjoja ja hänen ajatteluaan kohtaan. Se on myös synnyttänyt uskon ja tieteen suhteesta keskustelun, joka on aluksi ollut melko voimakastakin. Ennen pitkää varmaan kuitenkin löytyy tie bunkkereista toisella tavalla ajattelevien kunnioittamiseen ja ymmärtämiseen.

Puolimatka itse käsittelee seikkaperäisesti palkinnon perusteluja kolumnissaan "Onko tieteen lähtökohtien pohdiskelu huuhaata?" (s. 11) Hän näkee taustalla tieteisuskoisen näkemyksen. Sen mukaan

...tiede on puolueetonta tutkimusta, jonka perustaksi ei tarvita laaja-alaisia oletuksia todellisuuden alkuperästä, sen yhtenäisyyden perustasta ja perimmäisestä järjestyksestä. Tämä tieteisuskoisen näkemyksen mukaan raja tieteen ja ei-tieteen välillä voidaan ja tulee vetää siten, että myönteiset väitteet Jumalasta todellisuuden alkuperänä kuuluvat tieteellisen keskustelun ulkopuolelle ja kielteiset väitteet samasta asiasta kuuluvat tieteen sisäpuolelle...Tällä tavalla he [monet ateistit ja agnostikot] voivat esittää oman uskonnollisen vakaumuksensa [maailmankaikkeus Jumalan luomana tiettyä tarkoitusta varten] tieteen nimissä, ikään kuin itse tieteellisyyteen kuuluvana, ja näin tehdä sen immuuniksi kritiikille...Kaikki kritiikkihän voidaan torjua sanomalla, ettei tieteessä voida vedota muihin kuin luonnollisiin syihin.

Kolumninsa lopussa Puolimatkakin painottaa avoimen keskustelun tarvetta:

Pidän Skepsiksen kannanottoa siihen liittyvistä tieteenfilosofisista ongelmista huolimatta myönteisenä avauksena, jonka toivon johtavan syvenevään dialogiin ihmisten välillä, jotka tarkastelevat todellisuutta erilaisista lähtökohdista.

Totuuden löytämisen ja tieteellisen työskentelyn näkökulmasta on joka tapauksessa tärkeää pyrkiä luomaan keskusteluyhteyttä nimenomaan niiden kanssa, jotka ovat eri mieltä tieteen peruslähtökohdista. Vain moniäänisessä dialogissa pääsemme kehittämään omia näkemyksiämme ja lähestymään totuutta niissä puitteissa, mikä tieteelliselle työskentelylle on mahdollista.

Toivottavasti sivistynyt keskustelu jatkuu. Ruotsissa uskon ja tieteen välisestä suhteesta on jo käyty väittelyitä kristittyjen ja ateistien kesken. Milloin Suomessa?

Suomen itsenäisyyspäivä

2008-12-06T09:45:00.000+02:00

Tänään Suomi juhlii itsenäisyyttään. Teema on esillä monien lehtien pääkirjoituksissa. Tässä kaksi kristillistä näkökulmaa.

Hannu Kippo Sanansaattajan pääkirjoituksessa "Tämä sukupolven perintö":

Rakkaus Jumalaan ja maalliseen isänmaahan kulkivat usein käsi kädessä edellisten sukupolvien aikana. Jumalan rakkaus meitä kohtaan Kristuksessa on avannut meille pääsyn myös Taivaalliseen Isänmaahan. Sen arvoa emme saa koskaan unohtaa, vaikka maailma ei sitä ymmärrä. Jumalan rakkauden viestiä meidät on lähetetty kaikki kertomaan lähellä ja kaukana oleville lähimmäisillemme. Se on maailman suurin arvo ja tärkein perintö.

Hannu Nyman Sana-lehden pääkirjoituksessa "Isänmaan asialla":

Kristityn kannalta oikeaa isänmaallisuutta on työskentely kaiken sen eteen, mikä rakentaa tervettä yhteiskuntaa. Jos tässä maassa asuu ruumiin, hengen ja sielun puolesta eheä kansa, täällä on hyvä asua paitsi suomalaisten, myös niiden, jotka tulevat tänne ulkopuolelta. Silloin suomalaisuus merkitsee myös rohkeutta kutsua kaikkia elämään suomalaisina.

Toinen isänmaallinen teko kristitylle on rukoilla maamme ja täällä asuvien puolesta. Kun kansa kääntyy yksilöinä, mutta myös kansana Jumalansa puoleen, saamme luottaa johdatukseen. Emme välttämättä välty vaikeuksilta, mutta saamme voiman kulkea niiden läpi, ja viisauden hoitaa asioitamme oikein.

Toivotan blogin lukijoille siunattua itsenäisyyspäivän viettoa.

Konstruktiv strategi för religionskritik

2008-12-05T10:50:00.000+02:00

Ulf Jonsson skriver i det senaste numret av tidskriften Signum om religionens återkomst i den sekulariserade västvärlden, "Varning för hjärnspöken". Han uppmanar de aggressiva religionskritikerna att satsa på konstruktiv dialog utifrån en mer verklighetstrogen bild av fenomenet religion:

Men hur ska man då göra om man faktiskt tycker att religionens återkomst är oroande eller kanske direkt skrämmande? En konstruktiv strategi skulle kunna bestå i att försöka övervinna sin beröringsångest och upprätta gemensamma kontaktytor. Spöken brukar bli mindre skrämmande när de kommer ut i dagsljuset. Det innebär naturligtvis inte att religionskritikern fördenskull överger sin grundläggande skepsis gentemot fenomenet ifråga. Som det allra mesta här i världen är religion på gott och ont och inte sällan förtjänar den att kritiseras, understundom i starka ordalag. Men kritiken underminerar sig själv när den skjuter över målet genom att, som så ofta i den offentliga debatten, utgå från rena nidbilder av den religiösa tron. Det gäller alltså att försöka se fenomenet i ett mera rimligt och rättvisande ljus. Inte så lite av vår tids nya, aggressiva religionskritik bygger på okunnighet och fördomar. Allt färre i vårt samhälle har personligen nära kontakter med religiösa samfund och troende människor. Och det som man inte känner till skapar lätt misstänksamhet och oro. För att lösa den problematiken behöver man få bättre kännedom om det som hittills varit obekant. Religion kan förvisso ge upphov till elände och bör då kritiseras, men den skapar också väldigt mycket gott. Och ingen bör dömas ohörd enbart på ryktesspridning.

Vad författaren skriver är värt att försöka efterlevas. Det kan givetvis tillämpas på andra områden där vi svårt att komma överens, t.ex. på kristna med stora svårigheter att förstå skeptikerns religionskritik. Eller på lutheraner med agg gentemot frikyrkliga rörelser (och tvärtom...).

Joulun kertomusta rakentamassa

2008-12-05T09:56:00.001+02:00

Timo Eskola kirjoittaa STI:n kotisivuilla joulun kuvien merkityksestä:

Merkitykset ovat sidoksissa kertomuksiin. Tämä on aikamme merkitysteorian suurimpia löytöjä. Me ihmiset rakennamme joulun kertomusta sydämiimme, koteihimme ja kulttuuriimme. Tässä merkityksen muodostuksessa on aivan olennaista, mitä kuvia me käytämme. Jos tyydymme tonttuihin ja poroihin, joulun lapsi hukkuu hankeen - kuten jokainen suomalainen muistaa laulaneensa. Jeesukseen keskittyvät kuvat rakentavat sellaista joulun kertomusta, jolla on suuri merkitys: inkarnaatio. Jouluna Jumala tulee ihmiseksi. Tämä sanoma on ainutlaatuinen ja todellakin kertaamisen arvoinen. Se ansaitsee kaikki ne kuvat, joita kristillinen seurakunta kykenee sille antamaan.

Vuoden 2008 huuhaa-palkinto Puolimatkalla ja Kustannus Oy Uusi Tielle

2008-12-04T09:26:00.001+02:00

Skepsis ry:n hallitus tiedotteessaan:

Skepsis ry on myöntänyt vuoden 2008 Huuhaa-palkinnon Kustannus Oy Uusi tielle näennäistieteen levittämisestä julkaisemalla Tapio Puolimatkan kirjat ”Usko, tiede ja Raamattu” ja ”Usko, tiede ja evoluutio”.

Maistelkaapa perusteluja (ja eritoten lihavoituja sanoja):

Skepsis ry näkeekin kirjojen perimmäisenä tarkoituksena fundamentalistisen uskonnon ja luomisopin tuomisen tiedon vaihtoehdoksi kouluopetukseen, tarjoamalla kaiken selitykseksi yliluonnollisia voimia.

Tämä päämäärä naamioidaan huolellisesti puheeseen ”kriittisestä avoimuudesta” kouluopetuksessa. Tällainen argumentointi kuulostaa paljon paremmalta kuin vaatimus, että lapsille tulisi tieteen hyvin perusteltujen teorioiden vaihtoehtona opettaa: ”Jumala sen teki”.

Kirjojen tavoitteena on kaiken opetuksen ja tieteen tekemisen lähtökohtien heittäminen roskakoriin, vain jotta saataisiin fundamentalistien Jumala ansaitsemalleen paikalle.

Perustelut ovat kiltisti sanoen erikoisia. Ovatko palkinnon jakajat edes lukeneet Puolimatkan kirjoja?

Perustelijat turvautuvat tuttuun strategiaan: he eivät kerro niinkään, missä kohden vastapuoli on väärässä, vaan mitkä hänen salaiset ja kyseenalaiset päämääränsä ovat. Niiden paljastaminen kumoaa heidän mielestään esitetyn kritiikin. He ohittavat sen perustavaa laatua olevan loogisen periaatteen, että ajatuksen alkuperä ei tee siitä väärää. Englanniksi tämän ajatteluvirheen nimi on "genetic fallacy".

Perusteluista huokuu vainoharhaisuus. Perustelijat näkevät salaliittoteorioita heidän ateistista vakaumustaan horjuttavan tiedekritiikin takana. Kriitikkojen todelliset motiivit on paljastettava. Samalla usko omien motiiivien pyyteettömyyteen, epäitsekkyyteen ja merkitöksettömyyteen suhtautumisessa tieteeseen ja uskoon näyttäisi olevan valtava.

Lämpimät onnittelut Puolimatkalle ja Kustannus Oy Uusi tielle huomiosta. Skepsis ry antaa tohuistaan varsin amatöörimäisen kuvan. Tätä taustaa vasten palkinto on otettava vastaan kohteliaisuutena.

Ps. Puolimatkan kirjoja voi ostaa esim. täältä.

Tuomiokapitulit työttömiksi

2008-12-02T09:30:00.001+02:00

Teuvo V. Riikonen kirjoittaa Sanansaattajan kolumnissaan kenties provosoivasti siitä, että kirkon jäsenistä yhä harvempi on mies ja että kurinpitotoimenpiteet kohdistuvat yksinomaan miespappeihin. Tässä satiirikon näkökulmasta keskeinen kysymys:

Kun miehet vähenevät kirkosta tällä vauhdilla, eteen tulee yksi ongelma. Piispat ja tuomiokapitulit jäävät pian työttömiksi, kun ei ole enää miespappeja, joita rangaista. Ei ihme, että nyt on jo ehdotettu asessoreiden ja kenttäpiispan pois heittämistä piispainkokouksesta. Mitä he siellä tekevät, jos ei ole enää ketään, jota rangaista. Ja voivatko tuomiokapitulit enää uskottavasti kutsua itseään tuomiokapituleiksi, kun ei ole ketään jota tuomita?

Ratkaisukin esitellään Riikosen piikittelevässä kolumnissa.

Toivoa kirkolle?

2008-11-24T09:00:00.001+02:00

Antaako kirkon toimintakertomus Monikasvoinen kirkko (ks. aiheeseen liittyvä edellinen postaus) Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle toivoa tulevaisuudesta? Vastaus riippuu paljolti siitä, millainen kirkon halutaan olevan. Kaikki jäsentensä tarpeet ja toiveet tyydyttämään pyrkivä palvelulaitos? Peilikuva jäsenenemmistönsä arvoista? Huono-osaisten tuki ja turva? Kirkko sanan teologisessa ja raamatullisessa merkityksessä? Kirkon itseymmärrys vaikuttaa sen toimintamuotoihin ja tapaan, millä jäsenkato kohdataan niin käytännön tasolla kuin teologisesti.

Toimintakertomus näyttäisi tarjoavan kaksi pientä valonpilkahdusta, internetin mahdollisuudet ja herätysliikkeiden sekä järjestöjen voimakas panos kirkon parhaaksi.

1. Internetin kautta avautuu merkittäviä kanavia tavoittaa ihmisiä evankeliumilla:

Vuonna 2006 blogit eli verkossa julkaistavat päiväkirjatyyppiset kirjoitukset tekivät lopullisen läpimurron Suomessakin. Podcasting eli tilauspohjainen äänitiedostojen julkaisu verkossa puolestaan mahdollistaa uudenlaisen ohjelmatuotannon ja verkossa julkaisun lähes kenelle tahansa. Vuoden 2007 merkittävin verkkoviestinnällinen murros oli yhteisöllisten verkkopalveluiden kuten Facebookin voimakas kasvu. Nuorten aktiivisuudesta verkkoympäristössä kertoo esimerkiksi visuaalisen viestinnän lisääntyminen YouTuben kaltaisilla sivustoilla. (s. 306, ks. myös sivut 310, 314, 321)

Internetin kautta kirkko voi vaikuttaa jäseniinsä. Kristillisen uskon sisältö voidaan saada kuuluville ja ajankohtaisiin kysymyksiin on mahdollista reagoida hyvin nopeasti. Tämä edellyttää tietysti asialleen omistautuneita työntekijöitä ja hyvää sisältöä. Mainiot vaikutusmahdollisuudet eivät paikkaa kestämätöntä teologiaa.

2. Toimintakertomuksessa näkyy selvästi herätysliikkeiden ja kristillisten järjestöjen ensisijainen merkitys kirkolle:

Herätysliikkeet ovat aktiivisia vaikuttajia kirkossa. Suurin osa herätysliikkeiden jäsenistä osallistuu aktiivisesti kirkon toimintaan. Heitä toimii paljon kirkon luottamustehtävissä niin paikallistasolla kuin kokonaiskirkon tasollakin sekä kirkon vapaaehtoistyössä. Herätysliikkeiden piiristä hakeutuu myös merkittävä määrä nuoria opiskelemaan kirkon työhön pätevöittävään koulutukseen. Herätysliikkeiden panos on myös merkittävä nuorisotyössä ja kustannustoiminnassa. […] Herätysliikkeiden ohella myös monet kirkolliset järjestöt ja säätiöt toimivat yhteistyössä kirkon kanssa. Ne hoitavat muun muassa lähetystyötä, diakoniatyötä, evankelioimistyötä, lapsi- ja nuorisotyötä sekä kustannustoimintaa. Järjestöillä on tärkeä rooli myös kirkon työntekijöiden koulutuksessa. (s. 240)

Kirkon johto tekee viisaasti, jos se pyrkii kaikin tavoin pitämään huolta sen herätysliiketaustaisista aktiivijäsenistä. Mutta jos he lähtevät, kirkko menettää valtavan määrän tietotaitoa, vastuunkantajia, tulevia työntekijöitä ja hengellistä pääomaa.

Toisaalta herätysliikeväen voimakas huomioonottaminen voisi johtaa jäseneron lisääntymiseen ja varmasti mediassa kirkkoa arvosteltaisiin voimakkaasti. Vaihtoehdot eivät ole häävit. Siksi käsitys kirkon olemuksesta pitäisi olla kristallinkirkas.

Avointa peliä

2008-11-21T11:03:00.004+02:00

Suomen lähetysseuran teologisten asioiden sihteeri, teologian tohtori Risto Ahonen kannustaa kristittyjä todistamaan uskostaan Kotimaan haastattelussa:

Muutenkaan kristittyjen ei Ahosen mukaan pitäisi arkailla kertoa uskostaan toisin uskoville. Esimerkiksi Suomessa asuvat muslimit yleensä jopa odottavat sitä kohtaamistilanteissa.

- Muslimit pelaavat avointa peliä ja ihmettelevät maallistunutta luterilaisuutta.

- Missionaarinen identiteetti kuuluu ehdottomasti kirkon olemukseen. Jos kirkko luopuu todistamisesta jonkun ei-kristillisen uskonnon kohdalla, se on ymmärtänyt väärin todistustehtävän luonteen.

Moni muslimi arvostaa sitä mitä maallistunut eurooppalainen kauhistelee. Islam haastaa vitkistävällä tavalla Eurooppaan juurtuneen harhaluulon uskonnosta yksityisasiana.

Missä ovat kirkon miehet?

2008-11-20T13:48:00.000+02:00

Leif Nummela kirjoittaa hyvin kirkolle ja yhteiskunnalle akuutista ongelmasta, "Miten miehillä menee kirkossa?" Hän viittaa pastori Teuvo V. Riikosen puheenvuoroon kirkolliskokouksessa. Riikonen on lukenut Suomen luterilaisen kirkon viimeisimmän toimintakertomuksen hyvin tarkasti ja nähnyt, että kirkko on menettämässä miehet:

Ateisteiksi ilmoittautuvia miehiä on kaksi kertaa enemmän kuin naisia. Kirkosta eronneista tai eroa harkitsevista enemmistö on miehiä. Aktiivisesti Raamattua lukevista vähemmistö on miehiä. Samoin on lähetystyössä olevien laita, heistä vain 36 prosenttia on miehiä. Nuoriso- ja diakoniatyöhön hakeutuvista enää 16 prosenttia on miehiä. Teologiseen tiedekuntaan päätyvistä vajaa kolmannes on miehiä. Papiksi valmistuneista 40 prosenttia on miehiä. Seurakuntien työntekijöistä miehiä on 29 prosenttia ja naisia siis 71 prosenttia. On yksi ainoa asia, jossa miehet saavat naisista murskavoiton. Kirjan kertomuskaudella annettiin papeille kahdeksan varoitusta ja 15 pappia erotettiin määräajaksi. Kaikki varoituksen saaneet ja erotetut olivat miehiä.

Nummela kommentoi:

Kulttuurimme on järkyttävällä tavalla isätön, ja sen keskellä olevasta kirkostakin on kovaa vauhtia tulossa Isätön. Tarvitsemme erityisesti paikallistason kristilliseen työhön useisiin eri työmuotoihin lisää miehiä ja isähahmoja, jotka uskollaan ja elämällään antavat esimerkkiä siitä, mitä merkitsee olla Kristuksen seuraaja tänään. Näitä miehiä löydetään vain panostamalla entistä enemmän rahaa ja energiaa, rukousta ja raamatullista julistusta poikatyöhön, nuorisotyöhön ja miestyöhön. Unohtamatta ja väheksymättä millään tavalla tyttöjen ja naisten parissa tehtävää kristillistä työtä.

Mitä kokemuksia teillä lukijoilla on kristinuskon haasteellisuudesta miehille? Mikä näyttäisi olevan heille (tai: meille) hankalaa? Pitäisikö kristillisessä toiminnassa ja opetuksessa pitää esille jotain erityistä? Mistä se viisasten kivi löytyisi?

Kristinuskon vastustaminen edistää taikauskoa

2008-11-19T10:52:00.000+02:00

Tämä on jo maailmalla vanha uutinen, mutta täällä päin kenties harvemman tiedossa. Usealla kristillisellä blogilla (esim. täällä ja täällä) on kerrottu Wall Street Journalissa raportoidusta tutkimuksesta, jonka mukaan uskonnon väheneminen lisää taikauskoa. Molly Ziegler Hemingway kirjoittaa: "Katsokaa kuka nyt on epälooginen".

Todellisuus on, että lannistamalla uskontoa uus-ateistien kampanja ei luo uutta älykkäiden, epäilevien ja valaistuneiden olioiden joukkoa. Kaukana siitä: se voi itse asiassa edesauttaa joukkotaikauskon uusia muotoja. Ja tämä ei ole uskoon perustuva johtopäätös - tämän meille kertoo empiirinen aineisto.

"Mitä amerikkalaiset oikeasti uskovat", Baylor Universityn eilen [18.9.] julkaisema kattava tutkimus, osoittaa että perinteinen kristillinen uskonto huomattavasti vähentää uskoa kaikkeen aina kädestä lukemisen tehokkuudesta astrologian käyttökelpoisuuteen. Se myös osoittaa, että ei-uskonnolliset ja liberaalien protestanttisten tunnustuskuntien jäsenet, kaukana kyvystä vastustaa taikauskoa, ovat paljon enemmän taipuvaisia uskomaan paranormaaliin ja pseudotieteeseen kuin evankelikaaliset kristityt.

Voi olla, että päinvastaiseen tulokseen tulleita tutkimuksia on julkaistu. Mutta halusin vain kertoa tästä koska se tuskin saa Suomessa julkisuutta samalla lailla kuin kristityt huonoon valoon laittava tutkimus.

Avointa evoluutiokritiikkiä Helsingin Sanomissa

2008-11-17T15:43:00.001+02:00

Professori Tapio Puolimatka on onnistunut saamaan palstatilaa Helsingin Sanomissa evoluutiokriittisellä kolumnilla "Evoluutioteoriaa on opetettava kriittisesti avoimella tavalla".

Vastustaessaan uskonnollista fundamentalismia sulkemalla kaikki luomisteorian muunnelmat tieteellisen keskustelun ulkopuolelle aikamme tieteentekijät sitoutuvat toisenlaiseen oikeaoppisen uskonnollisuuden muotoon.

Tehdessään oman kantansa immuuniksi vastakkaiselle todistusaineistolle he liioittelevat evoluutioteorian puolesta esitettyjä tieteellisiä väitteitä. Näin on syntynyt älyllisesti epäterve tilanne, jossa ei olla valmiita koettelemaan naturalistisia vakaumuksia kokemusperäisten tosiasioiden pohjalta.

Samalla kun naturalistit kritisoivat luomisteorian kannattajia haluttomuudesta koetella perustavia vakaumuksiaan tosiasioiden valossa, jotkut heistä kieltävät naturalistisen evoluutioteorian kyseenalaistamisen ja kritisoimisen.

Onnistuiko Puolimatka rikkomaan yhden aikamme lasikatoista haastamalla naturalistisen tieteen dogmaattisuuden maamme suurimman päivälehden sivuilla? Tämä on mahdollista.

Mielenkiinnolla odotan Puolimatkan avausta seuraavaa keskustelua. Hänen kolumninsa on levinnyt niin laajalle, että kriitikkojen on yksinkertaisesti mahdotonta ohittaa se. Millaisia kommentteja on luvassa HS:n palstoilla lähipäivinä? Erityisellä mielenkiinnolla seuraan keskustelun äänensävyä. Se kertoo paljon niin panoksista kuin keskusteluun osallistujista. Kohta näemme, oliko Puolimatka oikeassa väittäessään, että jotkut kieltävät naturalistisen evoluutioteorian kyseenalaistamisen ja kritisoimisen.

Kristinusko vain makuasia?

2008-11-12T11:16:00.001+02:00

Filosofi ja teologi William Lane Craig kirjoitti kesällä lehdessä Christianity Today pitkän artikkelin apologian tarpeellisuudesta ja Jumalatodistuksista: ”Jumala ei ole vielä kuollut: Kuinka nykyiset filosofit perustelevat hänen olemassaoloaan” (vihje tuli täältä). Kaikkein mielenkiintoisinta on kuitenkin hänen näkemyksensä apologian - tai oikeammin tietynlaisen apologian - tarpeellisuudesta:

Ajatus, että elämme postmodernissa kulttuurissa, on myytti. Itse asiassa postmoderni kulttuuri on mahdottomuus: sellaisessa on mahdotonta elää. Ihmiset eivät ole relativisteja sellaisissa asioissa kuin tiede, tekniikka ja teknologia. Pikemminkin he ovat relativisteja ja pluralisteja uskonnon ja etiikan kohdalla. Mutta sehän ei tietysti ole postmodernismia, sehän on modernismia! Se on vanhan ajan verifikaationismia (verificationism), jonka mukaan kaikessa mitä et voi todistaa viidellä aistillasi on kyse henkilökohtaisesta mausta. Elämme syvästi modernistisessa kulttuurissa.

Miten me muuten selittäisimme uus-ateismin suosion? Dawkins ja hänen kaltaisensa ovat lähestymistavassaan peittämättömiä modernisteja ja tiedeuskovia. Postmodernissa tulkinnassa nykyisestä kulttuurista heidän kirjojensa olisi pitänyt pudota kuin vesi kiven päälle. Sen sijaan ihmiset syleilevät innokkaasti niitä vakuuttuneina siitä, että uskonnollinen usko on hullutusta.

Tässä valossa evankeliumimme räätälöiminen postmodernille kulttuurille on itsetuhoista. Laittamalla syrjään logiikka ja todisteet apologeettisina aseina me varmistamme modernismin voiton meistä. Jos kirkko omaksuu tämän toimintasuunnan, seuraukset seuraavalle sukupolvelle ovat katastrofaaliset. Kristinusko pelkistetään vain yhdeksi ääneksi kilpailevien äänten kakofoniaan, kukin niistä jakaen omaa kertomustaan ja yksikään niistä suosittelematta itseään objektiivisena totuutena todellisuudesta. Samalla tieteellinen naturalismi muovaa kulttuurimme käsitystä siitä, millainen maailma todella on.

Kirkon toimintakertomus vakavaa luettavaa

2008-11-11T13:23:00.001+02:00

Kirkon tutkimuskeskus on julkaissut Suomen ev.-lut. kirkon toimintakertomuksen vuosina 2004-2007: Monikasvoinen kirkko. Sitä on jo kommentoitu netissä (ks. mm. täältä). Tässä nyt muutamia omia huomioita:

Seurakunnan tilaisuuksiin osallistumattomuuteen vaikuttavat tekijät: ”Tärkeimmäksi syyksi suomalaiset ilmoittivat, että he hoitavat jumalasuhdettaan yksityisesti ilman kirkkoa. Kaikista vastaajista 68 prosenttia ilmoitti tämän vaikuttavan jonkin verran tai ratkaisevasti asiaan, eikä miesten tai naisten välillä ollut tässä suhteessa mitään eroa. Yleisintä tämänsuuntainen ajattelu oli 25–34-vuotiaiden keskuudessa” (s. 39). Kommentti: Suomalaisten usko yksilöllistyy ja yksityistyy yhä enemmän. Kukin rakentaa oman uskonvakaumuksensa parhaiksi kokemiensa rakennusainesten avulla. Valmiit paketit hylätään jo kättelyssä.
Suomalaiset pitävät yhä vähenevässä määrin kristillisiä opetuksia todennäköisinä. Jokaisen Gallup Ecclesiastica 2007 –kyselyssä esitetyn väitteen kohdalla (Jeesuksen opetukset ja elämänohjeet soveltuvat oman aikamme elämänohjeiksi, Jeesus on Jumalan Poika, Jeesus on noussut kuolleista, Raamatussa kerrotut ihmeet ovat todella tapahtuneet, Saatana on olemassa, Jeesus syntyi neitseestä, Jeesus palaa tuomitsemaan eläviä ja kuolleita) on tapahtunut laskua kymmenen vuoden aikana. (s. 46) Kommentti: Suomalaisten maallistuminen lisääntyy koko ajan. Kyseisiä väitteitä ei koeta tärkeinä, ja kohti käyviin suhtaudutaan kielteisesti. Olisi mielenkiintoista tietää, onko tapahtunut muutosta suomalaisten tiedossa kristillisestä uskosta.
Väite Jeesuksesta tuomarina sai merkittävästi vähemmän kannatusta kuin väite Jeesuksen elämänohjeiden soveltuvuudesta oman aikamme elämänohjeeksi. (s. 46) Kommentti: Näyttää siltä, että mitä henkilökohtaisemmaksi menevä väite, sitä nihkeämmin siihen suhtaudutaan. Sen sijaan Jeesuksen opetukset näyttäisivät kelpaavan. Niistä kun ilmeisesti ajatellaan voitavan poimia itse kullekin mieleiset palaset. Vai kenties Jeesuksen opetuksia ei juuri tunneta?
Suomalaisten näkemys siitä, millainen kirkon tulisi olla: Selkeästi vähiten samaa mieltä ja eniten eri mieltä ollaan väitteestä, että "kirkon tulisi pitää enemmän esillä syntiä ja Jumalan lakia" (s. 52). Eniten kannatettiin kirkon keskittymistä heikompiosaisten auttamiseen. Komentti: Kristillinen evankeliumi menettää kokonaan merkityksensä ja voimansa ilman sen synkkää taustaa. Onkin erittäin haasteellista löytää keinoja kommunikoida evankeliumi sen kokonaisuudesaan ajassa, jossa siitä halutaan karsia pois osia.
Tyytyväisyys kirkkoa kohtaan: ”Vajaa viidennes antoi kirkolle välttävän tai heikon arvosanan (6 tai alle). Valtaenemmistö heistä on kirkosta etäällä olevia ja sellaisia, jotka eivät juuri koskaan osallistu uskonnollisiin tilaisuuksiin. Puolet ei kuulu kirkkoon. Korkeintaan välttävän arvosanan antaneiden joukossa oli kuitenkin myös pieni osa uskonnollisesti aktiivisia jäseniä” (sivut 49-50). Kommentti: Kirkon sisällä ääripäät ovat yhä kauempana toisistaan. Tämä tulee näkymään julkisuudessa vielä kauan, ei vähiten siksi että valtamedia tuppaa ajamaan arvoliberaalin ääripään tavoitteita.
Kirkon käyrät osoittavat alaspäin. Eroavien jäsenten määrä kasvaa hiljalleen vuosi vuodelta (s. 62), jäsenistö vanhenee (s. 56) yhä harvempi jäsen osallistuu kirkon tilaisuuksiin (sivut 78, 89, 97) tai kirkollisiin toimituksiin (s. 90), yhä vähemmän lapsia ja nuoria on mukana kirkon toiminnassa (sivut 125, 132, 134-135, 145-146). Myös diakoniatyössä tapahtuu laskua laajalla rintamalla (sivut 176-178). (Kirjan kansikuva tiivistää hyvin kirkon tilanteen.) Valoa pimeään tuo talous: toistaiseksi kirkon talous on vakaalla pohjalla – vaikka kovat ajat ovat väistämättä tulossa jäsenmäärän vähentyessä ja ikääntyessä (s. 369). Kommentti: Kunpa tilanne olisi toisin päin. Monissa järjestöissä työ menee hyvin eteenpäin, mutta talous tuottaa aina harmaita hiuksia.
Kirkosta eroajista 70 % on nuoria aikuisia. Valtaosalle heistä kirkolla ei ole henkilökohtaista merkitystä. Toiset protestoivat koettua kirkon suvaitsemattomuutta ja epätasa-arvoisuutta kohtaan (sivut 66-67). Kommentti: Erojen vaikutus ei näy vielä kirkon taloudessa, mutta lähitulevaisuudessa on iso romahdus luvassa. On melkoinen haaste saada välinpitämättömät kiinnostumaan kirkosta. Mahdollisuus kirkollisiin häihin ei näytä olevan kyllin houkutteleva täky.
Kirkko on menettämässä miehet. Miehet eroavat kirkosta naisia helpommin (s. 64), heitä on yhä vähemmän kirkon viroissa (s. 270) ja kirkon kurinpidolliset toimenpiteet kohdistuvat vain miehiin (s. 280). Kommentti: Ovatko vain miehet kykeneväisiä harhaoppiin? Ja eikö olisi aika pohtia mieskadon syitä? Nykyinen tilanne tuskin tyydyttää ketään.
Lähetystyö ja evankelioimistyö hiipuvat (sivut 98, 207). Kommentti: Tämä on todella hälyttävää, sillä se kertoo sekä kristillisen uskon puutteesta että näyn puutteesta. Luulisi evankelioimistyön olevan työmuodoista tärkeimpiä kun kerran niin iso osa jäsenistä on vieraantunut kristillisestä uskosta ja välinpitämättömyys ajaa heitä eroamaan kirkosta.

Toimintakertomuksesta löytyy toki joitakin toivon pilkahduksia. Palaan niihin myöhemmin. Mutta kokonaisuutena kirkon toimintakertomus antaa synkän kuvan. Tulevaisuus ei näytä hääppöiseltä, ei millään mittarilla mitattuna. Tilaisuuksien määrä vähenee, jäsenten määrä laskee, kristillisen uskon tuntemus ohenee. Huolestuttavaa on myös se, että kirkossa alkaa kerääntyä tekijöitä, jotka mahdollistavat hyvinkin nopean romahduksen. Tosin nykyinen hiipuminen voi jatkua monen vuoden ajan. Yhtä kaikki, jotain tarttis kuitenkin tehdä.

Kristillisen nuorisotyön sisällöstä

2008-11-10T10:55:00.001+02:00

Apologeettisen organisaation Stand to Reasonin blogilla kerrotaan projektista, jonka merkeissä selvitettiin, miten kristillinen nuorisotyö voisi evästää amerikkalaisia nuoria tulevia yliopisto-opintoja varten. Vastauksissa peräänkuulutettiin opetusta kristinuskon perusteista, ainutlaatuisuudesta ja vastaväitteiden kohtaamisesta. Sanalla sanoen: he kaipaavat hyvää apologiaa.

En tunne suomalaisen kristillisen nuorisostyön kenttää muuta kuin hiukan herätysliikkeiden osalta. Mutta luulen, että samanlaisia tarpeita on täälläkin. Oma kokemukseni mukaan nuorisotyössä annetaan välillä liian heppoiset hengelliset eväät käsitellä yliopistomaailman kristinuskokritiikkiä.

Kysyn siksi tämän blogin lukijoilta: miten oman kokemuksenne mukaan suomalaisia uskovia nuoria voisi menestyksekkäästi varustaa lukion tai ammattikoulun jälkeiseen elämään? Mikä olisi teitä auttanut? Mikä auttoi?

Kristalliyön muistoksi

2008-11-07T13:54:00.004+02:00

Hyviä mietteitä Hannu Nymanilta Sana-lehden pääkirjoituksessa "Kristalliyön tunnelmissa".

Marraskuun 9. ja 10. päivän välisenä yönä vuonna 1938 koettiin yksi eurooppalaisen historian pimeistä hetkistä. Tuhansien rikottujen ikkunalasien ja kymmenien poltettujen synagogien vuoksi yö sai nimekseen Kristalliyö. [...] Yhä edelleen monen mieltä askarruttaa kysymys, miten loistavan kulttuurin ja tieteen suurvallan Saksan liukuminen niin hirvittäviin tekoihin oli mahdollista. Aivan yhtä suuri mysteeri on se, miksei muu sivistynyt maailma tehnyt juuri mitään ehkäistäkseen kaikkien nähtävillä ollutta kehitystä.

Onko ihmisen sivistyksen pintakerros näin pelottavan ohut? Vähänkin voimakkaammin sitä raaputtamalla paljastuu ihmisen syvääkin syvempi turmeltunut luonto. [...] Meidän on selkeästi nähtävä, etteivät kaikki arvot ohjaa ihmistä hyvään ja oikeaan suuntaan.

Päivän kevennys

2008-11-03T12:54:00.002+02:00

Kulmakiven Pahassa Papissa analysoidaan terävästi kirkossa vallitsevaa ilmapiiriä. "Se on jokaisen oma asia..."

Jesu uppståndelse i forskningens ljus

2008-11-03T11:10:00.001+02:00

Under sommar och höst har jag sysslat en del med uppståndelsen i Nya testamentet. Dels har jag tittat på vad de texterna själva säger, dels har jag försökt få grepp om vad forskarna tänker om uppståndelsetraditionerna. Nu har Gary Habermas, som sysslat i decennier med uppståndelsetematiken, skrivit två artiklar där han sammanfattar forskningsläget. Artiklarna ger alltså en god inblick i var forskningen, trots alla vilt spretande åsikter, nu befinner sig och – vilket är än mer viktigt – vilka skäl föreligger för att majoriteten av forskarna resonerar på ett visst sätt.

Habermas börjar med att slå fast att forskarna är överens om en sak: de första efterföljarna (de som levde med Jesus) upplevde någonting de tolkade som möten med den uppståndne Kristus. Habermas går sedan vidare med att nämna ett antal trender – åsikter som omfattas av majoriteten av forskare – inom denna del av forskningen. Jag skall sammanfatta fem:

1. Jesu grav var tom. Denna slutsats stöds av att kvinnor var de första vittnena. Under Jesu tid dög kvinnor sällan som vittnen i rättsfall. Att kvinnorna ändå är vittnen till den tomma graven indikerar att berättelserna inte hittats på. I annat fall hade kvinnorna knappast varit så betydelsefulla ögonvittnen som de nu är.

2. I 1 Kor 15:3-8 har vi det tidigaste vittnesbördet om att Jesus uppenbarade sig för sina efterföljare. Traditionen i fråga har troligen formulerats redan på 30-talet.

3. Även om det stora flertalet forskare ställer sig tveksamma till den historiska tillförlitligheten i de predikningar vi finner i Apostlagärningarna, tänker de att där finns något historiskt. Den historiska kärnan är förkunnelsen om att Jesu dog, uppstod och uppenbarade sig.

4. Jesu uppståndelse indikerar på något sätt sanningshalten i den kristna teologin. Har hans uppståndelse ägt rum, legitimerar den ett antal absoluta teologiska ståndpunkter. Den kristna läran bygger på en händelse.

5. Naturalistiska förklaringar till uppståndelsemötena förkastas av den anledningen att de visar sig ohållbara. Det blir helt enkelt svårt att förklara vissa drag i berättelserna om att Jesus uppenbarade sig för ett flertal människor (jämför ovan).

Den sistnämnda tendensen är kanske den mest spännande. Den visar att alla förklaringar godtas ej. När forskare arbetar grundligt med källorna – alltså Nya testamentet – lyckas de identifiera bitar där den historiska verkligheten kan bestyrkas med goda argument. Om de sedan börjar fundera på hur bitarna passar ihop och hur vi egentligen borde förstå det hela, så visar det sig att den förklaring evangelierna presenterar är mer trovärdig än de alternativa hypoteser forskarna presenterat (t.ex. att uppståndelsemötena var hallucinationer eller illusioner). De alternativa förklaringarna håller inte för närmare granskning. Därför tänker sig en majoritet av forskarna att något verkligen hände Jesus. Han uppstod från de döda.

***

I inlägget hänvisar jag till följande två artiklar av Gary Habermas:

"Resurrection Research from 1975 to the Present: What are Critical Scholars Saying?" i tidskriften Journal for the Study of the Historical Jesus vol. 3 (2005), 135-153.
"Experiences of the Risen Jesus: The Foundational Historical Issue in the Early Proclamation of the Resurrection" i tidskriften Dialog: A Journal of Theology vol. 45 (2006), 288-297.

Median yksipuolisuus alkaa ärsyttää

2008-10-30T14:55:00.003+02:00

Kirjoitin syyskuussa Yhdysvaltain presidentinvaaleista ja siitä, miten kaksinaismoralismi kukkii valtamedian keskuudessa. Silloin kirjoittamani esimerkit ovat edelleen voimassa. Vaalien ollessa jo ovella on kuitenkin jotenkin lohdullista huomata, että jotkut tahot ovat alkaneet tiedostaa yksipuolisuutta ja sen synnyttämiä ongelmia:

Michael Malonen kolumni "Media's Presidential Bias and Decline" puhuttaa monilla netin keskustelupalstoilla. Malonen mukaan mediassa on ruodittu kriittisesti yksinomaan McCainia ja Palinia. (Vihje esim. täältä.)
Michelle Malkin luettelee kolumnissaan "Notorious Obamedia Moments of 2008" joukon tapauksia, joissa median yksipuolisuus näkyy selvästi.
Orson Scott Cardin kyselee avoimessa kirjeeessä toimittajille ("Would the Last Honest Reporter Please Turn On the Light?") miksi media vaikenee täysin demokraattien vastuusta Yhdysvaltojen talouskriisissä. (Vihje täältä.)
Toimittaja Joakim Nilsson kirjoittaa Ruotsin YLE:stä, että se suosii demokraatteja, "Erkänn svartmålning av republikaner, SVT". (Vihje täältä.)
Victor Davis Hanson kertoo kolumnissaan "The End of Journalism", kuinka monella tapaa toimittajien yksipuolisuus ilmenee.
Harold Evans: "Mad About the One" (täältä).

Toivottavasti kriittinen keskustelu käynnistyy Suomessakin.

(Postaus päivitetty 3.11. klo 8.42.)

Rohkea Sammeli Juntunen

2008-10-29T09:47:00.000+02:00

Kirkkoherra ja teologian tohtori Sammeli Juntusen haastattelu Kotimaassa sisältää monia rohkeita kannanottoja.

Kansankirkon, sen harjoittaman teologian ja julkisuuden suhteita paljon mietiskellyt Juntunen perää pontevasti kirkolta jämäkämpää otetta Raamattuun ja keskeiseen traditioonsa. Hän korostaa sitä, että Jumala-uskon olisi uudelleen saatava olla totta myös julkisuudessa. Kirkko ei saa perustella olemassaoloaan vain sosiaalietiikalla ja psykologialla.

- On löydettävä uudelleen Raamattu auktoriteetin omaavana Jumalan sanana, ilman, että tämä leimautuu fundamentalismiksi.

Hyvän apologian tarve on siis ilmeinen.

Juntunen suhtautuu hyvin myönteisesti Tapio Puolimatkan viimeisimpään kirjaan.

- Se on mielestäni ehkä merkittävin teologinen puheenvuoro Suomessa sitten Tuomo Mannermaan teoksen In ipsa fide Christus adest. On käsittämätöntä, että jotkut pitävät sitä fundamentalismin airuena. Kirjassa on koottu hyvätasoista angloamerikkalaista keskustelua ateistisen ja agnostisen naturalismin kritiikistä. Tuollainen ajattelu on tuomassa uskoa Jumalaan takaisin julkiselle areenalle, pois kantilaisesta sisäisyydestä ja "arvo"-puheesta.

Jos kirkko tyrmää Puolimatkan ajattelun kevyesti "kreationismina" tai vaikenee sen kuoliaaksi, kyse on Juntusen mielestä "anteeksiantamattomasta älyllisestä laiskuudesta ja luutuneesta ennakkoluuloisuudesta".

Tällaisia teologeja tarvittaisiin kirkossa enemmän.

Usko, tiede ja evoluutio

2008-10-27T11:26:00.003+02:00

Vuoden kristillinen kirja 2008 yleisöäänestyksen voitti professori Tapio Puolimatkan uutuus Usko, tiede ja evoluutio. Blogin lämpimät onnittelut Tapiolle menestyksen johdosta!

Puolimatkan kirjasta voit kuulla ja nähdä lisää netistä: Tapio Puolimatka on ollut mukana niin Avaimia Raamattuun Extrassa kuin keskusteluohjelma Café Raamatussa (osat 96-100).

John Lennox ja Richard Dawkins väittelyissä

2008-10-24T13:20:00.001+03:00

Oxfordin yliopiston professori John Lennox on viimeisen vuoden aikana noussut esille merkittävänä kristinuskon puolustajana. Hän on käyttänyt runsaasti aikaa haastamaan uusateistien hyökkäykset uskontoa ja uskoa vastaan. John Lennox on käynyt kaksi väittelyä professori Richard Dawkinsin kanssa. Ensimmäinen toteutui viime vuonna (2007), ja se on nähtävillä netissä: http://www.dawkinslennoxdebate.com.

Lennoxin kirja God's Undertaker: Has Science Buried God? käsittelee yhtä keskeistä ateistien väitettä: tiede on osoittanut uskon vääräksi. Brittilehti Guardian mainitsee, kuinka keskustelussa uskon ja tieteen suhteesta uskosta helposti rakennetaan irvikuva ottamatta huomioon, mitä suuret teologit oikeasti ajattelevat uskosta. Lehti arvioi kirjan näin:

Dawkins talks of religion not simply as "faith" but as "blind faith" - yet this, as Lennox points out, is a simple calumny. The greatest theologians, beginning at least as early as St Paul and continuing through Augustine, Anselm, Aquinas and Newman and again into modern times, have never been "blind". All have stressed the need to take account of the facts of the case (the thing that science is good at) and to engage the intellect: absolutely not to believe things blindly.

[...]

There is no more important debate than this - science versus religion. But it needs to begin again, with a clear understanding of what science and religion actually are. Lennox has done this wonderfully.

Nyt John Lennox jag Richard Dawkins ovat väitelleet toistamiseen. Melanie Phillips kirjoittaa tästä väittelystä blogillaan lukemisen arvoisesti. Hän kiinnittää huomiota siihen ilmiöön että kun ihmiset eivät usko Jumalaan, he ilmeisesti ovat valmiita uskomaan mitä tahansa.

Dawkins told me that, rather than believing in God, he was more receptive to the theory that life on earth had indeed been created by a governing intelligence – but one which had resided on another planet. Leave aside the question of where that extra-terrestrial intelligence had itself come from, is it not remarkable that the arch-apostle of reason finds the concept of God more unlikely as an explanation of the universe than the existence and plenipotentiary power of extra-terrestrial little green men?

Ruotsissakin ateismi ja kristinusko näkyvät julkisuudessa. Stefan Gustavsson on useamman kerran ottanut yhteen kenties eniten julkisuutta saavan ateistin, Christer Sturmarkin kanssa (ks. tästä tai tästä). Milloin Suomessa aletaan käydä vastaavanlaisia väittelyitä?

Laajemman messun arvoinen

2008-10-22T10:07:00.002+03:00

Olli Seppälän pääkirjoitus Kotimaassa nostaa esilla apologian tarpeellisuuden, "Kuka puolustaisi uskoa ja oppia".

Kristinuskoon on alusta saakka kuulunut voimakas opin ja muodon korostus. Kirkko ei ole säilynyt kahta vuosituhatta vain olemalla täynnä hengen paloa ja vellovia ihmisjoukkoja, vaan on tarvittu teologiaa, liturgiaa, organisaatioita ja toimintatapoja. Ne piirtävät rajan sille, mikä kuuluu kristinuskon sisään ja mikä ei.

Tällä hetkellä uskon puolustaminen on vielä marginaalissa, ja sitä harrastavat lähinnä kirkon konservatiivit. He vetoavat usein "klassiseen kristinuskoon", jota sanovat edustavansa. Periaatteessa nämä "vanhauskoiset" ovat vaistonneet ajan hengen hyvin, mutta olisi sääli jättää uskon puolustaminen pelkästään heidän ja heidän edustamiensa yhdistysten käsiin. Apologia on laajemman messun arvoinen.

Uutta apologetiikkaa tarvitaan, sillä edelleen on olemassa joukko uskomuksia ja opillisia muotoiluja, joiden hyväksyminen määrittää ihmisen kristityksi.

Hienoa, että jo Kotimaassa otetaan kantaa apologian puolesta. Uusateistien ja sekularisoituneen yhteiskunnan uskontokielteisyys, joka välillä ilmenee jopa kristinuskovihamielisyytenä, näkyy ja kuuluu, eikä sitä voi olla haastamatta. Raja on aina vedettävä johonkin kohtaan. Olen täysin samaa mieltä siitä, että hyvää apologiaa tarvittaisiin Suomessa niin paljon enemmän.

Seppälä pitää ongelmallisena sitä, että apologia on konservatiivien leipälaji. En oikein ymmärrä, mikä ongelmana on. Sekö, että kirkon arvoradikaali ja jonkinlaisen ateistisen teologian kimpassa elävä siipi ei harrasta apologiaa? Mutta sehän ei ole ihme, eihän heidän ajatteluun mahdu klassisen kristinuskon perusteltavuus. Silloin he sahaisivat sitä oksaa, millä he istuvat. Apologiaa on yksinkertaisesti vaikea erottaa konservatiivisesta teologiasta. Sellaisessa teologiassa uskotaan ja perustellaan Jumalan olemassaoloa ja aktiivista toimintaa tänäänkin, Raamattua Jumalan ilmoituksena sekä ohjeena oikeaan oppiin ja hyvään elämään, Jeesuksen ainutlaatuisuutta ja ylösnousemuksen ratkaisevaa merkitystä koko ihmiskunnalle.

Kenties kirjoittajan mielestä se on sääli, että apologeettinen opetus ja toiminta saa vähän julkisuutta? Tämä on varmasti totta. Syitä on useita. Yksi lienee kristinuskon älyllisestä perusteltaavuudesta tietämätön (piittaamaton?) valtamedia, toinen se, että kirkolta puuttuvat apologiaa ensiarvoisena pitävät ja julkisuudessa harrastavat johtohahmot.

Milloin tajutaan, että konservatiivien marginalisointia seuraa väistämättä alati paheneva kirkon sisäinen rappeutuminen? Et voi ottaa apologiaa ja heittää pois konservatiiveja. Sellaista vaihtoehtoa ei ole. Joko otat molemmat tai ei kumpaakaan.

Ai mikä Vuorisaarna?

2008-10-17T15:16:00.001+03:00

Uusi Tie-lehdessä kerrottiin, mitä Suomen suurimpien puolueiden puheenjohtajat pitävät puoleensa tärkeinä arvoina ja miten he suhtautuvat kristillisyyteen, "Puheenjohtajat selvittivät puolueensa arvoja". Jokaisen puheenjohtajan kommentteja voisi analysoida pitempään, mutta tartun nyt yhteen.

Vihreiden puheenjohtaja Tarja Cronberg määrittelee puolueensa kattoteemaksi tulevissa kunnallisvaaleissa rohkeuden. Tämä tarkoittaa vastuun kantamista ilmastosta, investoimista ihmisiin sekä erilaisuuden ymmärtämistä.

- Kristilliset arvot, esimerkiksi lähimmäisenrakkaus tai Vuorisaarnan opetukset, ovat aina ajankohtaisia ja myös Vihreiden arvomaailman keskeisiä lähtökohtia, Cronberg toteaa.

On todella hienoa kun Vuorisaarnan opetukset (Matt 5-7) ovat Vihreiden arvomaailman keskeisiä lähtökohtia. Jotta emme unohtaisi Jeesuksen opetuksia, niin tässä itse kullekin muistutukseksi joitakin kohtia ajankohtaisista aiheista.

Aviorikoksesta:

"Teille on opetettu tämä käsky: 'Älä tee aviorikosta.' Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo naista niin, että alkaa himoita häntä, on sydämessään jo tehnyt aviorikoksen hänen kanssaan." (Matt 5:27-28)

"Suvaitsevaisuudsta":

"Teille on opetettu: 'Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.' Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia." (Matt. 5:43-45)

Todella hyvän elämän mittatikusta:

"Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen isänne on täydellinen." (Matt. 5:48)

Aineellisesta hyvästä:

"Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi." (Matt. 6:19-20)

Elämän tärkeysjärjestyksistä:

"Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin." (Matt. 6:33).

Niin, ja lähimmäisenrakkauden Jeesus kytki Vanhan testamentin Jumalan rakastamiseen:

"Tärkein on tämä: 'Kuule, Israel: Herra, meidän Jumalamme, on ainoa Herra. Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi.' Toinen on tämä: 'Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.' Näitä suurempaa käskyä ei ole." (Matt. 12:28-31)

Vieläköhän ne kristilliset arvot oikeasti kiinnostavat?

Kaksi ajatusta talouskriisistä

2008-10-16T08:52:00.001+03:00

Median uutisointi Yhdysvaltoja ja nyt Eurooppaa ravistelevasta talouskriisistä on ollut harvinaisen yksioikoista. Syypäitä ovat jotkut harvat - usein jo rikkaat - rahaa ahnehtivat.

Tämä on varmasti totta, mutta todellisuus on tietenkin moniulotteisempi. Toivoisin kahden täydentävän näkökulman pääsevän esille julkisuudessa:

1. Yhä selvempää näyttää olevan, että Yhdysvalloissa hyvää tahtovat poliitikot ovat edesauttaneet nykyisen talouskriisin syntyä (tämän väitteen voit tarkistaa monista lähteistä, esim. täältä, täältä ja täältä). He säätivät lakeja pakottaakseen pankit myöntämään lainoja yleensä luottokelvottomille lainanhakijoille - köyhät, velalliset, työttömät jne. - jotka eivät aikaisemmin olisi saaneet lainaa. On todennäköisempää, että sellaiset lainat saattavat rahoituslaitoksen ongelmiin - ja näin on myös käynyt. Tämän hetken talouskriisi voi olla esimerkki meille siitä, miten omasta mielestään vähäosaisista huolta kantavat ja eriarvoisuutta vastaan taistelevat poliitikot ovat saaneet aikaan pahaa jälkeä. Olisi ensiarvoista, jos mediassa käytäisiin keskustelua talouskriisin tästä puolesta.

Teologian kannalta herää monia mielenkiintoisia kysymyksiä. Voiko hyvää tarkoittava ihminen aiheuttaa pahaa? Millaista ihmisen hyvyys on loppujen lopuksi? Olisi mielenkiintoista pohtia, kuinka ihmisen hyvätkin pyrkimykset tuovat mukanaan kärsimystä muodossa tai toisessa.

2. Toinen puoli - jota Victor Davis Hanson ansiokkaasti pohtii - on talouskriisin ruohonjuuritaso. Liian usein ihmiset eivät kykene maksamaan lainojaan takaisin. Eikö tässäkin ole jonkinlainen ahneuden ongelma? Että me haluamme itsellemme enemmän - talo, auto, muuta kulutustavaraa - kuin mihin meillä oikeasti on varaa? Että me kansalaisina laitamme poliitikot tekemään päätöksiä jotka mahdollistavat ahneuden?

Tämä näkökulma tekee talouskriisistä hyvin henkilökohtaisen siten että sen alkusyy voi löytyä minusta. Olenko minä ahne? Mitä se kertoo ihmisyydestäni?

Alkukristityt unohtivat opillisesti avoimen Jeesuksen?

2008-10-10T13:37:00.003+03:00

Matti Myllykoski ja Outi Lehtipuu ovat suomentaneet toisella vuosisadalla eläneen kristityn apologeetan, Justinos Marttyyrin, teokset. Kirjan nimi on Apologiat & Dialogi Tryfonin kanssa. Käännöksestä oli arvio eilisessä (9.1o.) Helsingin Sanomissa. Toimittajan loppuhuipennus on uskomaton:

Alkukristittyjen rohkeutta ja kuoleman halveksuntaa pitää ihailla - Marttyyrikin tuomittiin teloitettavaksi. Traagista on se, että he olivat yhtä ennakkoluuloisia ja dogmaattisia kuin vainoojansa. Jo alkukristityiltä oli päässyt unohtumaan Sokrateen ja Jeesuksen opillinen avoimuus ja suvaitsevaisuus.

Siis häh? Puhutaanko me nyt siitä Sokrateesta, joka kiusasi omaan viisauteensa uskovia vaikeilla kysymyksillään? Se mies, joka koppavalla aseenteellaan ja röyhkeydellään sai tuomarit langettamaan hänelle kuolemantuomion? Toimittajan kuva Sokrateesta ei oikein vastaa sitä, mihin olen törmännyt kirjallisuudessa.

Väite Jesuksesta on todella omituinen. Jokainen, joka lukee evankeliumit alusta loppuun, ei voi rehellisesti väittää, että sieltä löytyisi toimittajan tarjoaman kuvan mukainen Jeesus. Sellainen Jeesus me saadaan vain, jos revitään asiayhteydestään muutama hassu kohta jotka sopivat paremmin ajan hengen mukaisiin iskulauseisiin, tehdään kyseisistä kohdista teologian tärkeimmät ja ainoat kulmakivet sekä heitetään evankeliumien muut osat roskikseen. Mies, joka mm. julistaa olevansa ainut tie Jumalan luo (Joh. 14:16) tuskin on kovin suvaitsevainen ja opillisesti avoin. Kuka se lopulta onkaan unohtanut ja mitä?

On toki yleistä kilpailuttaa dogmaattisuus opillista avoimuutta ja ennakkoluuloisuus suvaitsevaisuutta vastaan. Asiaan hiukan perehtyvä huomaa kuitenkin, että sanahelinän takana ei ole paljon ajatusta. Ei ole mahdollista olla joko dogmaattinen tai opillisesti avoin, ennakkoluuloinen tai suvaitsevainen. Niin arvion kirjoittajalla kuin jokaisella ihmisestä löytyy dogmaattisuutta, ennakkoluuloja ja suvaitsemattomuutta. Harvoin olen kohdannut niin dogmaattisia näkemyksiä kuin niiden joukossa, jotka mieltävät itsensä suvaitsevaisiksi. Meidän aikamme ongelma (no, oikeastaan yksi niistä) on se, että tietynlainen dogmaattisuus on täysin sallittua ja siihen jopa kannustetaan. Toisenlainen, esimerkiksi perinteiseen kristinuskon tulkintaan ja sen arvoihin sitoutuva, dogmaattisuus halutaan sen sijaan poistaa keskuudestamme.

Siksi olisi parempi kysyä, mitä tulisi suvaita ja mitä ei, missä kohden olla dogmaattinen ja missä ei. Mutta tätä keskustelua harvemmin halutaan käydä. Eikä ihme: se veisi pohjat muodissa olevia arvoja tai uskomuksia tukevalta julkiselta retoriikalta.

Bloggaajan kymmenen käskyä

2008-10-09T09:42:00.001+03:00

Kotimaan verkkolehdessä kerrotaan Englannin Evankelisen alliansin laatineen bloggaajille kymmenen käskyä:

1. Älä laita blogia rehellisyytesi edelle.

2. Älä tee blogistasi epäjumalaa.

3. Älä käytä väärin nimimerkkiäsi hyödyntäen tuntemattomuuttasi synnin tekoon.

4. Muista pitää lepopäivä kerran viikossa blogistasi.

5. Kunnioita muita bloggaajia enemmän kuin itseäsi äläkä anna kohtuutonta painoa heidän virheilleen.

6. Älä mustaa kenenkään kunniaa, mainetta tai tunteita.

7. Älä käytä internettiä tehdäksesi aviorikosta mielessäsi.

8. Älä varasta kenenkään sisältöä.

9. Älä anna väärää todistusta muista bloggaajista.

10. Älä himoitse naapurisi blogia, vaan ole tyytyväinen omaan sisältöösi.

Käskyt ovat todella erinomaisia.

Englanninkielisen alkuperäisversion ensimmäisessä käskyssä käytetään sanaa "integrity". Kotimaan sivustolla se on käännetty sanalla "rehellisyys". Käännös on vähän lattea. Kyse on mielestäni rehellisyyttä suuremmasta asiasta. Suomessakin kait käytetään sivistyssanaa "integriteetti". Sillä tarkoitetaan kokonaisvaltaista, koko ihmisen kattavaa, korkeaa moraalia ja sen koskemattomuutta. Kaikki tämä on bloggaamista arvokkaampaa.

Kauhajoki ja pahuuden ongelma

2008-10-08T11:23:00.000+03:00

Helsingin Sanomien toimittajan Paavo Tukkimäki kirjoitti 1.10. kolumnin "Jumala ja 11 kynttilää". Kolumnissa hän pohtii Kauhajoen tapahtumien merkitystä teologialle ja kirkolle:

Kirkko ja teologia ovat ylitsepääsemättömien ongelmien edessä, kun ne yrittävät ymmärtää ja selittää tapahtumia, jollaisia käytiin viime viikolla läpi Kauhajoella.

Tieteeltä puuttuvat keinot ja julistukselta uskottavuus, kun ne yrittävät vastata tuohon kaikkein perimmäiseen kysymykseen: miksi.

Siksi on myös Jumalan asiamiesten ja -naisten helpompi puhua surusta ja lohdustuksesta kuin puolustaa päämiehensä toimintaa: Jos on kaikkivoipa Jumala, missä oli hänen sormensa silloin, kun liipaisinta painettiin.

[...]

Kristillisen taivasikävän onttous on alastomimmillaan juuri tällaisissa tilanteissa...Kun teologia, tiede, on voimaton, kirkko neuvoton ja usko vain fraasi, mitä jää selitykseksi. Meille, ihmisille, joille kaikki selitykset salatusta Jumalasta ovat tällaisessa tapauksessa vain tyhjää puhetta.

Tällaisen kommentin äärellä herää monia kysymyksiä. Onko kirjoittaja antanut kristityille rehellisen mahdollisuuden selittää, mitä Raamatussa sanotaan pahuudesta ja mitä kristityt kautta aikojen ovat pahuuden ongelmasta ajatelleet? Onko niin, että oikeasti etsitään vastauksia, vai onko myös Kauhajoen tapahtuma vain uusi vahvistus sille uskomukselle, että Jumala on kuollut?

Kommentistä välittyvä kuva Jumalasta ei heti vakuuta. Miksi ihmeessä Jumalalle on käyttöä vasta pahuuden äärellä? Kaikki hyvä mitä saamme toisilta sitä ansaitsematta me otamme vastaan melkeinpä itsestään selvyytenä eikä ole ajatustakaan kiittää hyvän Antajaa, mutta kun kohtaamme toisten pahuudesta kärsiviä, syyttävä sormi osoittaa Jumalaa.

Pitäisikö Jumalan olla jonkinlainen palomies, joka tyytyy päivystämään siihen asti kunnes me haluamme hälyttää hänet paikalle pelastamaan meidät pulasta? Mikä Jumala sellainen sätkynukke oikeastaan on? Jos Jumalan pitäisi olla estämässä kaikki pahuus, mitä ikinä teemme (aina toimittajien omituisista kolumneista järkyttäviin surmatöihin), mitä elämään oikeastaan jäisi? Tajuaako toimittaja, mitä hän loppujen lopuksi peräänkuuluttaa: tuomiopäivää jolloin pahuus lopullisesti poistetaan?

Timo Eskola on kommentoinut samaa ongelmaa STI:n kotisivuilla kirjoituksessaan "Tukkimäen Jumala ja Kauhajoki".

Kristinuskon kannalta Tukkimäen keskeisin syytös koskee pahan olemassaoloa. Hänen perusteensa mukaan hyvän Jumalan maailmassa ei tapahtuisi pahaa. Jos Jumala olisi kaikkivaltias, hän pitäisi ihmisen erossa surmatöistä. Mutta estääkö Jumala ihmisiä tekemästä syntiä?

Raamattu ei ikävä kyllä opeta, että ihminen olisi synnitön. Kristinusko ei julista, että Jumala kaikkivaltiudessaan pitäisi ihmisen erossa pahuuden tekemisestä. Tältä osin Tukkimäki on siis väärässä. Itse asiassa Raamatun sanoma on täysin tämän vastakohta. Raamatun alkulehdiltä lähtien selitetään sen sijaan, että ihmiskunta on langennut. Ihminen on synnin kahleissa. Ihmiselämän pysyvä kriisi on siinä, että me ihmiset rakastamme omaa himoamme ja olemme valmiit nousemaan toisiamme vastaan hulluudessamme. Jumala sen sijaan käskyillään paljastaa ihmisten synnit.

Helposti ajattelemme, että pahuuden välitön poistaminen olisi se ainoa oikea keino Jumalalle toimia. Onko todella näin? Kenties hän toimii näkyvästi, mutta vasta tulevaisuudessa? Tai kenties hän jo toimii, mutta odottamattomalla ja kuitenkin meille parhaaksi katsomallaan tavalla? Näin Timo Eskola:

Ihmiselämän vaikeuden ja ihmiskunnan pahuuden edessä on oikeutettua kysyä, onko Jumala hiljaa. Sitä kysymystä ovat kyselleet ihmiset jo Raamatun aikana, ja tästä on teksteissä lukemattomia esimerkkejä. Raamattu vastaa pahan ongelmaan yksiselitteisesti. Jumala on ollut hiljaa ja jättänyt pahuuden rankaisematta, koska hän haluaa vapahtaa pahat ihmiset, ei vain niitä, jotka ulkokultaisuudessaan kuvittelevat pahuuden olevan ulkopuolellaan.

[...]

Maailman silmitön pahuus ei jää vaille vastausta. Jumala ei ole hiljaa. Hän on lähtenyt liikkeelle 2000 vuotta sitten Kristuksen tullessa maailmaan. Pahuutensa keskellä vaikeroivalle maailmalle on olemassa vastaus. Se on siinä, että Jumala itse tuli osalliseksi samasta ahdistuksesta. Vaikeiden kriisiemme keskellä me emme siten hae pelkkää ylhäällä istuvaa majesteettista Jumalaa. Sen sijaan me julistamme maan päälle tullutta ja kärsimykseen antautunutta Jumalan Poikaa, Jeesusta Kristusta.

Siksi taivastoivo on todellisuutta hirvittävimpienkin kauheuksien keskellä. Juuri tästä ahdistuksesta Kristus on tullut meitä pelastamaan. Vaikka meidän keskuudessamme tapahtuu järkyttäviä asioita, me emme ole toivottomia. Me emme julista materialistien ja sisäistä kriisiä käyvien humanistien kanssa epätoivoa. Sen sijaan me julistamme synnin, kuoleman ja perkeleen voittajaa, Jeesusta, joka on tullut meille Vapahtajaksi.

Apologia, Ateena ja Paavali

2008-10-07T10:02:00.001+03:00

Timo Koivisto on kahdessa postauksessa (ks. tästä ja tästä) ystävällisesti kommentoinut kommenttejani hänen postaukseensa apologiasta. Olen iloinen siitä, että hän vie keskustelua eteenpäin hyvässä hengessä. Kuten arvata saattoi, olemme monesta asiasta yhtä mieltä. Se on hienoa.

Luulen, että itselläni ei ole rahkeita viedä keskustelua apologian olemuksesta ja merkityksestä sen pidemmälle. Timon ja minun välisenä perusongelmana näyttäisi olevan eksegeesi: miten meidän tulisi selittää Ap.t. 17-17 ja 1. Kor. 1-2?

Omien postausteni pointit olivat oikeastaan kaksi: (a) kyseenalaistin tietyn tulkinnan Apostolien teoista: Ateenan tapahtuma ei ole Luukkaan silmissä esimerkki epäonnistuneesta strategiasta. (b) Se, mitä Paavali kirjoittaa 1. Kor 1-2:ssa, ei perustu hänen kokemuksiinsa Ateenassa. Kyseisten lukujen merkitys on haettava Korintin seurakunnan tilanteesta. Paavalin sanojen taakse on laitettava Korintin tilanne, ei Ateenan "epäonnistuminen".

Jätän lukijoiden arvioitavaksi, miten hyvin onnistuin puolustamaan väitteitäni.

Yksi täydentävä näkökulma olisi kuitenkin paikallaan: Paavalin puhe Ateenassa on käsittääkseni tynkäpuhe. Paavali ei puhunut paljon Jeesuksesta. Syy näyttäisi olevan se, että hänet keskeytettiin kun hän alkoi puhua kuolleiden ylösnousemuksesta (vrt.j. 32 - Apt.t. sisältää useita kesken jääneitä puheita). Varmasti Paavali olisi sanonut Jeesuksesta paljon enemmän jos vain olisi ollut mahdollista (vrt Ap.t. 24 missä hän puhuu ei-juutalaisille hallitsijoille). Oleellista on Paavalin lähestymistapa, ei sanottavan rajaaminen yksinomaan siihen, mitä Ap.t. 17 kertoo häneen sanoneen.

Timon kaksi myöhempää postausta luettuani huomaan, että ongelmana ei kenties ole apologia. Hän näkee Ateenan ja Korintin välisen ristiriidan jonkinlaisena alkusysäyksenä. Hiukan kärjistäen voisi sanoa, että sieltä alkoi hellenistisen maailman turmeleva vaikutus aitoon ja puhtaaseen kristinuskoon. Ateenan epäonnistuminen olisi merkki väärästä suunnasta, mutta tätä varoitusta kristityt eivät ole ottaneet tosissaan. Nythellenistinen ajattelu on sulautettu alkuperäiseen, aitoon kristilliseen uskoon. Hellenismi on ajan myötä pilannut kristinuskon. Meidän on palattava takaisin siihen aitoon ja alkuperäiseen.

Mitä meidän tulisi ajatella tästä historian tulkinnasta? Yritän syksyn aikana palata erittäin mielenkiintoiseen aiheeseen.

Kauhajoen tapahtumat kristillisissä lehdissä

2008-10-03T13:25:00.003+03:00

Eri kristillisten pääkirjoituksissa on käsitelty Kauhajoen murhenäytelmää. Hannu Nyman pohtii syntipukkien etsimiseen liittyviä ylilöyntejä Sana-lehdessä: "Syyllisiä etsimässä".

Syyllisyys on oleellinen ja tärkeä osa ihmisyyttä. Yksi osoitus ihmisen jaloudesta on hänen kykynsä tuntea syyllisyyttä. Tämä kyky myös erottaa ihmisen eläimestä. Syyllisyyden tekee kuitenkin herkäksi, ellei peräti vaikeaksi se, että sen on oltava aitoa ja todellista.

Toisaalla on se oja, johon langetaan kieltämällä syyllisyys ja selittämällä kaikki pois. Tätä piirrettä esiintyy siellä, missä ihmisen kontrolloimattomalle halulle saada tehdä mitä lystää ei kukaan eikä mikään aseta mitään esteitä. Luullaan, että tie vapauteen kulkee kaikenlaisen syyllisyyden kieltämisen kautta. Ei saa syyllistää, tulee paha mieli.

Toisaalla on allikko, jossa syyllisyys yleistetään. Kauhajoen tapausten yhteydessä on havaittavissa tätä piirrettä. Kun kerrankin on luvallista puhua syyllisyydestä, niin tehdään sitten kaikista syyllisiä. Ensin hallitus ja poliitikot, sitten kaikki muut.

Olav S. Melin peräänkuuluttaa kestäviä arvoja Kotimaa-lehdessä: "Kansankirkko surun keskellä".

Jyväskylän yliopiston kasvatuksen professori Tapio Puolimatka kaipaa tämän lehden puheenvuorossa paluuta ihmiskeskeisiin arvoihin. Kun inhimillinen todellisuus koostuu yksipuolisesti aineellisista osatekijöistä, ihminen voi huonosti. Pelkkä biologia, fysiikka ja kemia eivät tee oikeutta kokemukselle elämän täyteydestä, hän huomauttaa ja peräänkuuluttaa samalla heijastusta tuonpuoleisesta. Puolimatkan mukaan kristinuskon sanoma tarjoaa perustan elämän tarkoitukselle, siksi seurakuntien kasvatustyö on niin tärkeää.

Puheenvuoro tulee oikeaan aikaan. Kun iloitaan hyvistä oppimistuloksista kansainvälisissä vertailuissa, emme saa unohtaa elämänkatsomuksen ja arvojen merkitystä.

Leif Nummela jatkaa Uusi Tie-lehdessä vielä arvoja pidemmälle: "Ainoa toivomme on lopulta Kristus".

Sekä poliisi että nuorisoasiantuntijat ovat varoittaneet, että Jokelan ja Kauhajoen kaltaisia tragedioita voi olla tiedossa lisää. Meillä ei ole enää päivääkään aikaa elää ikään kuin ei olisi väliä, mitä lapsemme ja nuoremme - ja me itsekin - elämästä ajattelemme. Elämänkatsomus johtaa elämäntyyliin. Ajatukset johtavat tekoihin. Nyt on aika pohtia syvästi ja perusteellisesti sitä, mikä näkemys elämästä on totuudenmukainen ja paras pohja rakentavalle ja rakastavalle elämäntavalle. Ja tietysti myös sitä, kuka tarjoaa epätoivon iskiessä toivon.

Kun elämä päättyy - järkyttävästi tai hiljaa sammuen - se on peruuttamatonta. Elämme vain kerran. Mutta Kristus antoi kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan meille iankaikkisen elämän toivon. Elämä jatkuu konkreettisessa ja todellisessa ulottuvuudessa Jumalan luona. Jokainen, joka on sitoutunut Kristukseen, jakaa hänen kanssaan iankaikkisen taivaan. Mitä muuta toivoa meillä voisi ennen pitkää odottavan kuolemamme edessä olla?

Päivän kysymys

2008-10-01T13:38:00.001+03:00

How do we communicate the gospel to a generation that hears with its eyes and thinks with its feelings?

Ravi Zacharias

Exegetiska dagen i Uppsala: Jesus och den muntliga traditionen

2008-09-30T15:29:00.002+03:00

Svenska exegetiska sällskapet arrangerar årligen ”den exegetiska dagen”. I år gick den av stapeln måndagen 29.9. i Uppsala. Temat var mycket intressant: ”Vägar till Jesus – Minnesbilder och muntlig tradition.” Därför beslöt jag mig för resa dit. Jag blev inte besviken.

De inbjudna gästerna är internationellt erkända experter i frågor som har att göra med evangelierna som berättelser om Jesus baserade på muntliga traditioner, alltså ögonvittnen: professor James D. G. Dunn (hans mest kända bok i ämnet är Jesus Remembered – Christianity in the making vol 1), professor Richard Bauckham (hans senaste, omdiskuterade bok är Jesus and the Eyewitnesses: The Gospels as Eyewitness Testimony) och professor Samuel Byrskog (nära temat ligger monografen Story as history – history as story: The Gospel Tradition in the Context of Ancient Oral History). Professorerna höll varsin föreläsning och bjöd på en underhållande paneldiskussion där de kommenterade varandras föreläsningar.

Låt mig helt kort sammanfatta föreläsningarna: Professor Dunn föreläste om förhållandena mellan de synoptiska evangelierna (Matteus, Markus, Lukas). Det faktum att evangelierna innehåller många parallellställen där ordalydelsen skiljer sig markant men sakinnehållet till stora delar är samma kan enligt Dunn bäst förklaras med att de vittnar om den muntliga traditionens variationer sådana de bevarats åt oss när de ”frysts ned” av evangelieförfattarna. Professor Bauckham redogjorde för varför ögonvittnet Petrus troligen var den primära källan för Markusevangeliets författare. Slutligen framförde professor Byrskog en nyansats till formhistorien. Han argumenterade för att den antika retoriken kan hjälpa oss med att beskriva de beståndsdelar ett muntligt framförande består. Evangelieperikoperna kan ses som exempel på sådana muntliga framföranden.

Mitt intryck av den exegetiska dagen var mycket positivt. Uppenbart är att den muntliga traditionens betydelse för forskning om den historiske Jesus och evangelierna håller på att återvärderas och i allt högre grad placeras i fokus. Professorerna Dunn, Bauckham och Byrskog (och, vill jag tillägga, Tom Wright till att börja med) är drivande krafter bakom en forskningsinriktning som utmanar det redaktionskritiska paradigmet och tvingar oss att studera evangelierna ur ett fräscht perspektiv. Det skall bli spännande att se vilka nya frågor fokuseringen på ögonvittnen och muntlig tradition ger upphov till och om gamla frågor om t.ex. förhållandena mellan de synoptiska evangelierna, får en bättre förklaring än vad redaktionskritikerna har haft att erbjuda. Än så länge ser det lovande ut.

Tarvitseeko ristin hullutus apologiaa? (osa 3/3)

2008-09-26T09:42:00.001+03:00

Jatkan siitä, mihin osat 1 ja 2 jäivät.

5. On hyvä huomata, että Paavali ei kirjoita sanoman rististä olevan hullutusta ihan jokaiselle aina ja kaikkialla. Sanoma rististä on hullutusta "niille, jotka kadotukseen joutuvat" (1 Kor 1:18). Miksi sitten he - juutalaiset ja kreikkalaiset - Paavalin mukaan joutuvat kadotukseen? Siksi, että heillä on ennakkokäsitys totuuden sisällöstä (juutalaisille merkkejä, kreikkalaisille viisautta). Sanoma rististä ei mahtunut heidän kuvaansa todellisuudesta. He odottivat jotain muuta. Siksi evankeliumi oli heille hullutusta. Yksin epäuskon näkökulmasta evankeliumi on hullutusta.

6. Paavalin voimakasta kieltä ei kannata tehdä yleispäteväksi. Pitääkö Paavali evankeliumia oikeasti hullutuksena? Eikö hänen kirjeidensä valossa pikemminkin perustele evankeliumia? Eikö hän esimerkiksi Roomalaiskirjeessä pidä Jeesusta ainoa kestävänä ratkaisuna ihmisen pahuudelle? Se, että jotkut pitävät evankeliumia hullutuksena ei tarkoita sitä, etteikö evankeliumi voisi olla mielekäs, ymmärrettävä ja perusteltavissa.

7. Apologian välttämättömyys on ilmeinen jokaiselle, joka alkaa pohtia elämän suuria kysymyksiä tai etsimään vastauksia ei-uskovien kysymyksiin. Onko Jumala olemassa? Miten voimme tietää mistään mitään? Eikö kaikki uskonnot lopulta ole samanlaisia? Oliko Jeesus edes olemassa? Miksi kristityt ovat niin suvaitsemattomia? Eikö vilpitön usko ole oppia tärkeämpää? Tällaisten ja monien muiden kysymysten äärellä emme yksinkertaisesti voi välttää apologiaa. Tottahan toki niihin on etsittävä vastauksia. On tartuttava härkää sarvista. Vaikeiden kysymysten lakaiseminen maton alle tuo vain tilapäisen rauhan. Esteet on raivattava pois ristin tieltä. Se on osa apologiaa. Pietari jopa velvoittaa jokaisen kristityn perustelemaan uskoaan (antamaan vastaus eli apologia) ei-uskoville (1 Pt 3:15).

8. Apostolien teoissa näemme, että kristillistä uskoa opettavan on otettava huomioon kuulijansa. Mielestäni tämä on niin itsestään selvä juttu, että me sen helposti unohdamme. Juutalaiset tunsivat Vanhan testamentin ja jakoivat ensimmäisten kristittyjen Jumala-kuvan. Siksi Paavali kumppaneineen pyrki osoittamaan juutalaisille, että Jeesus on VT:n Messias. Kreikkalaiset eivät tunteneet Vanhaa testamenttia eivätkä jakaneet samaa käsitystä Jumalasta. Siksi Paavali ei voinut julistaa ristiä juutalaisesta viitekehyksestä käsin. Siksi hän toimi Ateenassa helleenien kesken toisin kuin juutalaisten kanssa.

Tänäkin päivänä lähetystyöntekijät joutuvat niin opetuksessaan kuin Raamatunkäännöstyössä ottamaan Paavalin lailla huomioon se konteksti, missä he toimivat. Samoja haasteita on jokaisella, joka pyrkii jälkikristillisessä ja postmodernissa ajassa näyttämään, miten evankeliumi on ajankohtainen. Jos emme ota huomioon sitä viitekehystä - kulttuuria, uskomuksia, arvoja - missä teemme lähetystyötä, kuulijat eivät voi koskaan ymmärtää sanomaa. Raamattu jää salatuksi kirjaksi. Jos opetamme Jeesuksesta ottamatta huomioon kuulijoita, olemmeko silloin oikeasti hyviä Jeesuksen seuraajia? Toki Raamatun sisältöä ja keskeistä terminologiaa on opetettava, mutta kuitenkin jollain tasolla kuulijan ehdoilla.

Meidän pitäisi opetella kuuntelemaan ympäristöämme niin, että osaamme julistaa sanomaa rististä tavalla jonka aikamme ihminen kykenee ymmärtämään, että sanoma voisi mennä sydämeltä sydämelle, ja - jos Jumala suo - kuulija voi Pyhän Hengen vaikutuksesta ottaa vastaan sanomamme.

Nurja suhtautuminen uskontoon?

2008-09-25T16:42:00.004+03:00

Kotimaa -lehden verkkosivuilta löytyy mielenkiintoinen katkelma kirjailija Virpi Hämeen-Anttilan haastattelusta:

Kirjailija Virpi Hämeen-Anttilan mielestä nyky-Suomen julkista keskustelua hallitsee traumatisoitunut ja jopa vihamielinen suhtautuminen uskontoon. Hänen mukaansa uskonnosta ei voi keskustella maassamme tällä hetkellä vapaasti.

- Ollaan hirveän huolissaan, jos lapsi saa ripauksen virttä tai rukousta koulussa. Uskonnon tarttumista pelätään kuin ruttoa.

- Lapset kohtaavat paljon enemmän paljon arveluttavampia asioita esimerkiksi netissä, mutta tästä huolestuneet saavat harvemmin median sympatiat puolelleen[.]

Tässä on paljon totuutta. Sama nurja asenne ilmenee muuallakin. Seuratkaapa huvin vuoksi, miten lehdissä, TV:ssä tai netin keskustelupalstoilla punnitaan syitä Kauhajoen murhenäytelmään. Joku puhuu liian löysästä käsiaseita koskevasta lainsäädännöstä, toinen kiusaamisen ongelmista, kolmas nuorten pahoinvoinnista, neljäs psykiatristen palveluiden puutteista. Jokaisessa seikassa on varmaan hivenen totuutta, mutta kenties syyt tällaiseen hirmutekoon- tai sille edellytyksiä luovat tekijät - liittyvät kysymyksiin ihmisenä olemisesta, elämän tarkoituksesta tai perimmäisen todellisuuden luonteesta. Mutta uskalletaanko julkisessa keskustelussa tarttua myös maailmankatsomuksellisiin syihin? Ja jos jotain sellaista nostetaan esille, millaisia ovatkaan reaktiot? Uskalletaanko näitäkin puolia pohtia vakavasti ja rakentavassa hengessä? Vai vedetäänkö heti laput silmille ja lyödään maan rakoon jokainen siihen suuntan viittaava? Pian me näemme.

Ps. Toistaiseksi parasta pintaa syvemmälle menevää analyysiä Kauhajoen tapahtumista löytyy Henrik Perretin blogilta. Käy lukemassa.

Tarvitseeko ristin hullutus apologiaa? (osa 2/3)

2008-09-25T10:06:00.000+03:00

Jatkan keskustelua apologian merkityksestä ristin hullutusta julistavalle. Osa 1 löytyy täältä. Erityisesti kiinnitän huomiota siihen, mitä kyseisillä ilmaisuilla tarkoitetaan ja sulkevatko ne pois toisensa vai tarvitsevatko ne välttämättä toisiaan.

1. Pidän vastakkainasettelua Ateenan retoriikan ja Korintin hullutusevankeliumin välillä osaksi keinotekoisena. Korintti oli kuitenkin myös hellenistinen kaupunki. Tämä pakanakaupunki sijaitsi samalla mantereella ja samassa maassa kuin Ateena. Ateenan ja Korintin välillä ei siis ole niin suurta eroa. Lisäksi Paavalin kirjeet ovat monella tapaa retorisia taideteoksia. Jopa kirjoittaessaan, että hän ei tullut viisauden sanoilla korinttilaisten luo (1 Kor 2), Paavali käytti retoriikasta tuttuja tyylikeinoja vakuuttaakseen lukijaansa. Kaikissa kirjeissään Paavali argumentoi voimakkaasti sanomansa puolesta ja kumoaa monia vastaväitteitä. Sama Paavali, joka kirjoittaa evankeliumin hullutuksesta, argumentoi hiukan myöhemmin perinpohjaisesti Jeesuksen ylösnousemuksen todellisuuden puolesta (1 Kor 15). Jos Paavali siis hylkää retoriikan kokonaan, miksi hän sitten kirjeissään hyödyntää retoriikkaa?

2. Jokainen Apostolien tekojen lukija tietää, että Paavali "epäonnistui" muuallakin kuin Ateenassa. Luukas kertoo, että juutalaiset torjuivat hänet monesti, ja että Paavali koki paljon vainoa uskonsa tähden. Jo heti Ateenan "epäonnistumisen" jälkeen Paavali menee Korinttiin, missä "juutalaiset väittivät herjaten vastaan" ja Paavali poistuu heidän keskuudestaan eräänlaisena häviäjänä pakanoiden eli kreikkalaisten, helleenien luokse, jotka tulivat uskoon ja kastettiin (ks. Apt 18:1-7). Tarkka lukija huomaa jopa, että monien puheiden jälkeen - paikkakunnasta tai sisällöstä huolimatta - kuulijoiden reaktio on toistuvasti kaksijakoinen: toiset hyväksyvät, toiset torjuvat. Näin kävi sekä Ateenassa että Korintissa.

3. Kirjeissään Paavali ei juurikaan kirjoita Ateenan tapahtumasta. Me emme tiedä, pitikö hän sitä menestyksenä vai suurena epäonnistumisena. Luukas sitä vastoin kirjoitti tästä tapahtumasta. Hän kertoo, mitä Paavali puhui. Itse asiassa Luukas kertoo meille monista puheista. Ja jokainen Apostolien teoissa oleva puhe on siellä kirjoittajan tahdosta. Hän haluaa sanoa niillä jotain tärkeää, todennäköisesti jotain rakentavaa. Pitäisin uskomattomana, että kaikki muut Paavalin puheet ovat karkeasti ilmaisten "hyviä" mutta se yksi puhe Ateenassa "huono".

4. Apostolien teoissa kerrotaan toistuvasti, kuinka ensimmäiset kristityt tekivät apologiaa eli perustelivat kristillistä uskoa kuulijoille (ks. 6:8-10; 9:22; 15:2; 17:2-4, 17; 18:4, 19, 27-28; 19:8-10; 28:23-24). Apostolien teoista käy myös ilmi, että ongelmana ei ollut perustelujen puute, liiallinen järkeily tai liika ajattelu, vaan kuulijoiden epäusko joka vastaasanomattomien todisteiden edessä ilmeni kristittyjen vainona.

Huomenna päätän tämän postaussarjan.

Tarvitseeko ristin hullutus apologiaa? (osa 1/3)

2008-09-24T09:45:00.002+03:00

Timo Koivisto on monia lukemisen arvoisia postauksia sisältävällä blogillaan kirjoittanut sydäntäni lähellä olevasta aiheesta, nimittäin apologiasta.

Käsittääkseni Timon keskeinen teesi on tämä: evankeliumia on julistettava puhtaasti, sellaisena hullutuksena kuin se on. Apostolien teoissa (luku 17) näemme, että Paavalin uskoa puolustava lähestymistapa ei tuottanut oikeastaan mitään. Sitä vastoin hullutuksen evankeliumi tuotti runsaasti hyvää hedelmää Korintissa. Viitaten ensimmäisen Korinttilaiskirjeen kahteen ensimmäiseen lukuun Timo kirjoittaa:

"Ateenalainen" puhetaitoon (antiikin retoriikka) ja viisauteen (filosofia) perustuva metodi ei toiminut tuolloin. Toimiiko se oikealla tavalla nytkään, on hyvä kysymys; synnyttääkö se oikeaa hedelmää? "Korinttilainen" metodi taas sai aikaan hengellisen läpimurron kaupungissa ja sen lähiympäristössä...Onko "ateenalaisuus" se vihoviimeinen verho , joka Jumalan täytyy seurakuntansa silmiltä länsimaisessa kristillisyydessämme riisua, jotta Hänen voimansa pääsisi murtautumaan esille? Täytyykö Jumalan nöyryyttää meitä ja antaa meidän vajota "korinttilaiselle" tasolle siveellisesti ja kulttuurisesti ennen kuin vain Hän yksin kelpaa meille?

Haluan omalta osaltani viedä keskustelua eteenpäin tuomalla esille joitakin ajatuksia, jotka olisi hyvä ottaa huomioon ennen lopullisten johtopäätösten tekemistä. Tarkoituksena ei ole polemisoida ketään tai mitään vastaan, vaan rakentavassa hengessä pyrkiä hahmottamaan apologian merkitys Uudessa testamentissa ja luonnehtia evankeliumia ristin hullutuksena.

Aloitan seikoista, joista luulen meidän ajattelevan samalla tavalla.

1. Olen samaa mieltä siitä, että eräässä mielessä evankeliumi on hullutusta. Eritoten opetus syntiongelmasta, johon ristin tapahtumat tuovat ratkaisun, on loukannut ja loukkaa edelleen. Siksi sisältöä ei voi mennä muuttamaan. Lähes joka tuutista meille kerrotaan, että meidän pitäisi olla suvaitsevaisia ja avarakatseisia, olla tuomitsematta tai heittämättä ensimmäistä kiveä, eikä tietenkään olla tiukkapipoisia, dogmaattisia tai ajattelultamme mustavalkoisia. Yhteiskunnallinen ilmapiiri aiheuttaa paineita karsia evankeliumista oleellisia osia ja tyytyä pitämään esillä vain sellaisia osia muodossa joka on helposti nieltävissä. Kristittyinä me emme saa langeta tähän kiusaukseen. Myös epämiellyttävistä asioista on puhuttava rohkeasti.

2. On totta, että kristillinen usko ei ole inhimillistä viisautta. Kukaan juutalainen tai kreikkalainen ei olisi voinut keksiä kertomusta ristillä kuolevasta Messias-Jumalasta. Niin uskomaton se oli. Kristillinen usko ei myöskään ole ihmisviisautta, jonkinlaista filosofiaa elämästä. Kristillinen usko kertoo historian tapahtumista. Sen sanoma on synnin, kuoleman ja perkeleen voitosta Jeesuksen kärsimyksen, kuoleman ja ylösnousemuken kautta. Jumalan voima tulee siten ilmi hänen teoissaan.

3. Yhtä mieltä olemme ilmeisesti myös siitä, että retoriikan keinoja ei tulisi käyttää ihmisten manipulointiin. Meidän ei tulisi tehdä puhekyvyistämme välinettä, jolla kuulijoita käännytetään. Samalla olen kuitenkin sitä mieltä, että puhetaitojen hiominen olisi monelle raamatunopettajalle ja julistajalle enemmän kuin tarpeen. Sisältö ja viestintätaidot eivät sulje pois toisiaan (tästä myöhemmin lisää).

Huomenna jatkan keskustelua apologian merkityksestä.

Uusi koulutragedia Suomessa

2008-09-23T13:56:00.004+03:00

YLE Uutiset kertoo juuri nyt, että useita ihmisiä on kuollut ampumavälikohtauksessa Kauhajoen keskustassa.

Poliisin mukaan ampumavälikohtaus alkoi noin kello 11 Kauhajoen koti- ja laitostalousoppilaitoksella Kauhajoen keskustassa. Paikalla oli useita poliisiyksikköjä lähialueilta.

Poliisin mukaan ampuja on 20-vuotias mies, joka on koulun oppilas. Oppilaitoksen laitosmiehen Jukka Forsberg kertoi YLE Uutisille, että kommandopipoinen mies meni rakennukseen sisälle suuren laukun kanssa ja sisältä kuului useita laukauksia.

Koulussa on meneillään tulipalon jälkisammutus. Kaikki oppilaat on evakuoitu.

Uutiset päivittyvät koko ajan ja lisää tietoa tulee varmasti pian. Mutta jäljelle jäävät mykistävä suru ja monet kysymykset.

Mammona ja Luukas

2008-09-21T08:58:00.001+03:00

Olen viime aikoina perehtynyt Luukkaan evankeliumiin. Yksi evankeliumin keskeisistä teemoista on ihmisen suhde omaisuuteen. Teema on varsin ajankohtainen, ei vähiten nyt kun finanssi-imperiumit kaatuvat, maailmantalous huojuu ja maailman talousasiantuntijat kilpailevat uhkakuvien maalaamisessa. Luukkaan evankeliumissa tästä aiheesta on vaikka kuinka paljon tekstiä. Seuraavassa lyhyt luettelo teemaan nivoutuvista osasista ja joitakin kohtia (luettelo ei ole tyhjentävä ja monessa kohdassa omaisuus on sivuosassa):

Uskollisuudesta siinä mitä on: 16:10-12; 19:12-27
Itsekästä kulutusta vastaan: 12:16-21; 15:11-32; 16:19-31
Esimerkkejä omaisuuden oikeasta käytöstä: 3:10-14; 5:29; 7:36-52; 15:25-32; 16:1-9; 19:1-10, 12-27;
Rikkaita vastaan ja köyhien puolesta: 1:52-54; 6:20, 24-25; 18:18-27; 21:1-4
Jumala ensin, muut asiat – kuten omaisuus – ovat toissijaisia: 12:22-34; 14:25-33; 16:13-15

Käsittääkseni 12:34 ja 16:13 ovat avainjakeita ymmärtääksemme, mitä Luukkaan evankeliumissa sanotaan omaisuudesta.

Omaisuus on vaikea aihe, ei vähiten siksi että moni osanen nivoutuu yhteen. Jos tartut yhteen seikkaan jättäen muut palaset huomiotta, olet vaarassa tulla väärin ymmärretyksi.

Tässä yhteydessä olisin voinut puhua omaisuudesta möys myönteisesti (kuinka rahan imo eikä raha itsessään on pahan alku ja juuri, että voimme ottaa aineellisen hyvän vastaan kiitollisesti, että työmies saa nauttia hedelmistään jne.). Kuitenkin päällimmäinen ajatus on tämä: aikamme epäjumala on epäilemättä mammona. Kuten Stefan Swärd on todennut blogillaan, se ilmenee kahdella tapaa.

Toiset keräävät itselleen vaurautta, kenties omistavat koko elämänsä omaisuuden haalimiseen ja sen/toisen vaurauden kuluttamiseen. Tätä ilmiötä voidaan nimittää ahneudeksi. Toisilla taas ei ole paljoakaan, mutta he himoitsevat sitä mitä heillä ei ole. Kenties he toivovat, että kaikilla menisi yhtä kurjasti. Silloin kukaan ei pääsisi erottumaan joukosta rikkaudellaan. Vahingonilo on suuri, kun rikkaiden ladot sortuvat. Tätä ilmiötä voidaan nimittää kateudeksi.

Luulen että meidän aikanamme saarnataan lähinnä ensimmäistä vastaan . Ahneutta pahekustaan yleisesti julkisuudessa, mediassa. Sen sijaan kateutta harvoin pidetään ongelmana. Itselleni on syntynyt se vaikutus, että kateus on jotenkin sallittua, että sen varaan voi jopa rakentaa poliittisen uransa. Kuitenkin molemmissa tapauksissa epäjumalana on mammona. Rahan himo ja toisen omaisuuden kadehtiminen ovat oireita samasta ongelmasta.

Kestämättömiä perusteita abortin puolesta

2008-09-19T17:52:00.005+03:00

Leif Nummela tarttuu terävästi Uusi Tie -lehden pääkirjoituksessa moniin abortin puolesta esitettyyn argumenttiin, "Tietoa abortista pelätään".

Tuskin kukaan enää kiistää sitä, että abortin kohteena on ainutlaatuinen, joskin hyvin pieni ihmisyksilö. Todisteet siitä ovat täysin kumoamattomat. Kaukana takana on aika, jolloin ei tiedetty, minkä kokoinen ja näköinen olento se pieni ihmislapsi on, joka abortissa kuolee.

Kyse onkin nyt siitä, annetaanko näille pienenpienille ihmisille edes ihmisoikeutta olla olemassa. Se, missä ihminen sijaitsee - kohdun sisä- vai ulkopuolella - ei tietenkään voi vaikuttaa hänen ihmisarvoonsa. Yhtä vähän sen tulisi vaikuttaa, minkä kokoinen tai näköinen hän on tai kuinka riippuvainen hän on muista. Puhumattakaan siitä, että hänen älynsä kehittyneisyys tai mahdollinen vammaisuutensa saisi vaikuttaa ihmisarvoon.

Kuitenkin tämäntyyppisillä, täysin kestämättömillä perusteilla aborttia on menneinä aikoina puolustettu. Moni aborttiin myönteisesti suhtautuva ei juuri tiedä tai välitä siitä, mitä toimenpiteessä todellisuudessa tapahtuu...Ajatus, että 15-vuotiaalle saa kyllä tehdä abortin, mutta hänelle ei saisi näyttää, mistä siinä oikein on kyse, on hyvin erikoinen...On järkyttävä tosiasia, että nykyinen eläinsuojelulaki antaa paremman suojan lopetettavalle eläimelle kuin aborttilaki syntymättömälle lapselle. Eläimelle ei saa teurastettaessa tuottaa kipua, mutta abortin kivuliaisuudesta ei uskalleta edes keskustella. Eläinten kärsimyksistä on silti useasti näytetty järkyttäviä ja surullisia dokumentteja televisiossa.

Todellisen ristin kantajat

2008-09-18T11:30:00.000+03:00

Ns. Lakelandin herätys on puhuttanut monia kristittyjä ja ilmiötä on käsitelty lukuisilla blogeilla. Moni on pettynyt johdon moraalisiin ongelmiin ja nyt kysellään, miksi näin on päässyt käymään - jälleen kerran? Sattumalta (ensin tänne, sitten tänne ja lopulta tänne) löysin englanninkielisen blogin Vikingson's Place. Sen kirjoittaja on entinen karismaatikko, ja yhdessä postauksessa hän selittää mikä aikoinaan meni pieleen ja mitä hän haluaisi sen sijaan nähdä. Vaikka kirjoittaja kritisoi karismaattisuuteen liittyviä ylilyöntejä, kirjoittaja oivaltavasti nostaa esille monen kristityn suhtautumisen uskooonsa, joka on kovin ajan hengen mukainen.

En tiedä, miksi haluat tehdä minuun vaikutuksen, mutta jos tekisit, älä panosta yliluonnolliseen. Älä ylpeile. Näytä minulle elämäsi. Miten tule toimeen lastesi kanssa? Puolisosi kanssa? Miten kärsit? Miten kestät stressiä? Millaista on radikaali vieraanvaraisuutesi? Miten rakastat niitä, joita kukaan ei rakasta? Miten uskosi kestää jakson helvettiä maan päälllä? Miten käsittelet vastausta vaille jääneitä rukouksia? Millainen on rohkeutesi silloin kun odotat?...Olemme tulleet riippuvaisiksi vallasta. Emme halua elää todellisuudessa. Olemme muuttaneet sanoman toivosta uskonnollisten kokemusten toriksi. Muuttaneet opetuslapseuden kulutukseksi... Kenties puhuessamme kuin hullut ja vetäessämme huomion itseemme meidän tulisi näyttää haavamme, opetuslapseuden hinnan, antaumuksemme todisteet, ei itseämme, ei saavutuksiamme ei omaa suuruuttamme. Jos me ylpeilemme, ylpeilkäämme Johtajastamme.

En tiedä, onko kenelläkään kristityllä paljon varaa esitellä antaumustaan, mutta minulle anonyymiksi jääneelle kirjoittajalla on vissi pointti siinä, että kristillinen julistus ja työ on liian usein menestys- ja kokemuskeskeistä. Sellainen opetus ei ole Raamatun valossa kovin uskottavaa: tähän elämään kuuluvat tappiot, vastoinkäymiset, lankeemukset, menetykset, sairaudet, kärsimykset - kaikki se on myös osa kristityn elämää. Maailmanhistoria on täynnä kristittyjä, jotka uskonsa tähden ovat menettäneet monenlaisia asioita aina hyvästä työstä alkaen. Jotkut ovat menettäneet ihan kaiken. Kristinuskon historia osoittaa, että jokin muu täytyy olla uskon sisältönä kuin menestys. Mikä? Tähän kaksi näkökulmaa:

(i) Johanneksen evankeliumissa on jakso (luku 6), missä Jeesus opetti tavalla joka loukkasi lähes kaikkia kuulijoita jopa siinä määrin, että myös suurin osa opetuslapsista vetäytyi pois hänen luotaan. Silloin Jeesus kysyy valitsemaltaan kahdeltatoista ”Aiotteko tekin lähteä?” (j. 67). Pietari, joka oli kuullut Jeesuksen vaikeasti nieltävät opetukset, vastaa: ”Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat. Me uskomme ja tiedämme, että sinä olet Jumalan Pyhä.” Pietari oivalsi, että vaikka Jeesuksen opetus oli vaikeasti hyväksyttävissä, ratkaisevaa oli kuitenkin se, kuka Jeesus oli. Jos Jeesus todella on kaikkea sitä mitä hän väitti itsestään, silloin ei ole muuta paikkaa minne on tarvetta saati syytä mennä.

(ii) Toisaalla Jeesus opetti seuraamisesta ja miksi on hyvä seurata häntä: (Matt 16:24-26): ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä. Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa?” Mikään tässä ajallisessa elämässä ei ole tärkeämpää kuin Jeesus. Ilman häntä kaikki maailman rikkaudet ovat täysin turhia, ja hänen kanssaan minulla on kaikki mitä tarvitaan vaikka elämä inhimillisesti katsoen olisi matkaa tappiosta lopulliseen nöyryytykseen. Kun Jeesus on se Jeesus jollaisena evankeliumit hänelle meille esittävät, kaikki muu menettää hänen rinnallaan arvonsa.

Intelligent design: argumentit puolesta ja vastaan

2008-09-12T09:28:00.002+03:00

Mats Wall vinkkaa Credoakademin blogilla sivustosta ww.opposingviews.com. Sivustolta löydät niin ID:n edustajien kuin sitä vastustavien tahojen argumentteja. Samalla he kritisoivat toistensa argumentteja. Sivuston avulla jokainen voi tutustua argumentteihin puolesta ja vastaan, arvioida niiden sisältöä ja vakuuttavutta, ja mahdollisesti muodostaa oma käsitys paljon tunteita herättävästä aiheesta.

Korkean tason kirkollista teologiaa

2008-09-10T17:00:00.001+03:00

Suomen teologisen instituutin pääsihteeri Henrik Perret on kirjoittanut blogillaan kolme postausta (1, 2, 3) koskien kappalainen Vesa Pöyhtärin pidättämistä pappisvirasta kuudeksi kuukaudeksi. Pöyhtäri valitti Oulun hallinto-oikeuteen, ja tuomiokapituli pääsi selventämään kantaansa.

Hallinto-oikeus on pyytänyt tuomiokapitulia selventämään päätöksensä persteluja. Oleellista on selittää, miksi pappi toimittaessaan jumalanpalvelusta ei osallistu uskonnonharjoittamiseen ja miksi pappi ei voi kieltäytyä virkatehtävästä (naispapin kanssa) uskonnonharjoittamiseen vedoten. Miten siis vääntää jumalanpalvelus joksikin muuksi kuin uskonnonharjoittamiseksi? Tässä kohden tuomiokapitulin luovan ajattelun kyvyt pääsevät valloilleen:

Tarkasteltaessa jumalanpalveluksen kulkua papin omaan uskonnonharjoittamiseen ei kuulu esim. saarna tai ehtoollisen jakaminen seurakuntalaisille. Tiukasti arvioiden papin omaan uskonnonharjoittamiseen voidaan katsoa kuuluvan esim. osallistuminen virrenveisuuseen ja ehtoollisen nauttimiseen. Mikään näistä ei kuitenkaan ole jumalanpalvelusta toimittavalle papille toimitukseen kuuluvaa ehdotonta välttämättömyyttä...Sen vuoksi väite omasta uskonnonharjoittamisesta ei voi oikeuttaa pappia kieltäytymään virkatehtävästä.

En voi muuta kuin Perretin kanssa ihmetellä moista päättelykykyä. Miten kukaan voi vakavasti kuvitella, että virkatehtävä on kytketty irti uskonnonharjoituksesta? Että pappisviran takana ei ole jonkinlainen teologinen traditio ja perusta? Tai että liturgia ja rukoukset on luokiteltavissa niin kuin tuomiokapituli on tehnyt saarnaamisen, ehtollisen ja virrenveisuun kohdalla? Ja mitä mahtaa tuomiokapituli ajatella muista jumalanpalvelukseen työn puolesta osallistuvista (vahtimestari, kanttori jne)?

Jotenkin näyttää siltä, että kirkon johtavat teologit joutuvat tekemään yhä villimpiä kuperkeikkoja oikeuttaakseen toinen toistaan kyseenalaisempia ratkaisuja.

Jeesuksen jumaluus tutkimuksessa

2008-09-08T13:28:00.002+03:00

Kesän aikana luin mm. professori Larry W. Hurtadon artikkelikokoelman (How on Earth Did Jesus Become a God? Historical Questions about Earliest Devotion to Jesus). Hurtado tarkastelee historian näkökulmasta sitä ensimmäisten kristittyjen ajatusta, että Jeesus oli Jumala.

Hurtadolla on useita hyviä ajatuksia. Hän alleviivaa sitä seikkaa, että kristinusko syntyi juutalaisuuden sisällä. Juutalaisuus oli monoteistinen uskonto. Juutalaiset eivät voineet mitenkään hyväksyä monijumalisuutta. Yhtä hyvin hän argumentoi sen puolesta, että jo ensimmäiset kristityt – jotka olivat juutalaisia – palvoivat Jeesusta Jumalana. Häntä rukoiltiin kuten Jumalaa konsanaan. Häntä palvottiin lauluin. Hänestä käytettiin ilmaisuja, joita Vanhassa testamentissa käytettiin Jumalasta.

Hurtado pitää kristittyjen uskoa Jeesuksen jumaluuteen merkittävänä uskonnollisena innovaationa. Kristinuskon juutalainen viitekehys sulkee pois hellenististen uskontojen vaikutuksen, semminkin kun usko Jeesuksen jumaluuteen syntyi jo aivan kristinuskon alussa.

Miten Hurtado selittää tällaisen uskon synnyn? Hänen mukaansa selittävä tekijä on uskonnolliset kokemukset. Ensimmäisten kristittyjen ratkaisevat uskonnolliset kokemukset olivat ylösnousseen Jeesuksen ilmestymiset. Ilmestyskokemukset saivat opetuslapset uskomaan, että Jeesus oli Jumala. Hän näyttäisi esittävän, että ensimmäiset kristityt olisivat ihan tyhjästä nykäisseet Jeesuksen jumaluuden. Hurtadon selityksen keskeinen ongelma on se, että hän pitää epäaitoina kaikkia niitä evankeliumien kohtia, joissa Jeesus puhuu itsestään suoraan tai epäsuoraan Jumalana. Näin ollen Hurtado ei kykene uskottavasti selittämään, miksi muutamat tarkoin monoteismiaan vaalivat juutalaiset yhtäkkiä rupesivat pitämään Jeesusta Jumalana. Ylösnousemusilmestykset – varsinkin jos ne ovat historiallisia eikä vain subjektiivisia kokemuksia – kyllä selittävät osan. Mutta ilman Jeesusta, joka puhui itsestään Jumalana, meidän on vaikea selittää innovaatiota.

Hurtadon tutkimus on oiva esimerkki kahdesta asiasta:

(i) Tutkijat ovat historiallisten lähteiden takia joutuneet tarkistamaan monia heikosti perusteltavia käsityksiä kristinuskon synnystä ja alun ”kehityksestä”. Vaikka jotkut selitykset - kuten kristinuskon voimakas kehitys hellenististen uskontojen vaikutuksesta - hetkellisesti saavuttavat suurenkin suosion, myöhemmässä tutkimuksessa niiden heikkoudet tulevat auttamatta esille.

(ii) Tutkijat ajautuvat useasti ongelmiin, mikäli he pitävät evankeliumeja – kokonaan tai osittain – epäaitoina. Silloin luodaan kuilu Jeesuksen ja kristinuskon välille, ja tutkijat ovat suurissa vaikeuksissa pyrkiessään uskottavasti selittämään kristinuskon piirteitä kuilunsa kera. Esimerkkejä sellaisista vaikeuksista ovat Jeesuksen messiaanisuus ja lähetystyö. Ne kohdat, joissa Jeesus puhuu messiaanisuudestaan tai käskee lähetystyön tekemiseen, ovat joillekin tutkijoille epäaitoja. Silloin he joutuvat selittämään, miksi ensimmäiset kristityt poikkesivat niin voimakkaasti Jeesuksesta pitämällä häntä Messiaana tai aloittamalla lähetystyön. Usein selitysyritykset synnyttävät enemmän kysymyksiä kuin antavat vastauksia.

Tutkimuksen historiaa tarkasteleva voi siis hyvillä syin ajatella, että kristinuskon synty ja alkuaika selittyy parhaiten, jos nähdään jatkumo Jeesuksen ja kristinuskon välillä.

Vainottu seurakunta ja Raamattu

2008-09-05T15:28:00.000+03:00

Tapahtui Neuvostoliitossa aikana, jolloin Raamattujen painaminen ja hallussapito oli ankarien rangaistusten uhalla kiellettyä.

Erään vanhimmisto-veljen hautajaisissa leskeltä kysyttiin:
- Mikä on tärkeintä, mitä olette oppinut 50-vuotisella yhteisellä taipaleellanne?
- Piilottamaan Raamattumme kotietsinnöissä.

Pentti Heinilän kirjassa Erittäin Salainen, ss. 133-134.

Arkkipiispan päättely vie pohjan kristinuskolta

2008-09-04T08:47:00.005+03:00

Leif Nummela analysoi hyvin arkkipiispa Paarman viimeaikaisia kannanottoja homoseksuaalisuudesta, "Apostoli on arkkipiispan yläpuolella".

Arkkipiispa Jukka Paarman mukaan homoseksuaalisuus tuomitaan Raamatussa yksiselitteisesti, mutta Raamatun tekstejä sävyttävät aikansa käsitykset maailmankaikkeudesta, ihmisistä ja luonnosta ja me ”tiedämme homoseksuaalisuudesta nyt paljon enemmän”. Tästä pitäisi ilmeisesti päätellä, ettei meidän tarvitse enää seurata Raamatun opetusta homoseksuaalisuudesta.

[...]

Jos arkkipiispa ei halua kunnioittaa Raamatun näkökulmaa, hän sahaa oksaa, jolla itse istuu. Jos Raamattu sisältäisi vain aikaansa sidottua näkemystä ihmisestä, miksi emme julistaisi vanhentuneeksi yhtä hyvin koko pappisvirkaa, piispuutta ja samalla paljon muutakin? Kirkolla, joka luopuu Raamatun arvovallasta, ei itselläänkään ole mitään arvovaltaa. Vaikka virkamiestä tuleekin kunnioittaa, uskova kansa hylkää piispojen hengellisen auktoriteetin, jos nämä hylkäävät Raamatun auktoriteetin kirkossa.

"Ja samalla paljon muutakin." Mikäli seuraamme arkkipiispan ajattelua johdonmukaisesti loppuun asti, meidän ei tarvitse enää opettaa kolminaisuudesta, kastaa, viettää ehtoollista, tehdä lähetystyötä, rakastaa lähimmäistä tai olla heittämättä ensimmäistä kiveä. Auts!

Erään raskauden innoittamia ajatuksia

2008-09-03T13:10:00.000+03:00

Republikaanipuolueen varapresidenttiehdokas Sarah Palin on joutunut demokraattiaktivisteja auliisti avustavan median hampaisiin. Syy on se, että hänen tyttärensä on raskaana. Asia on saanut osakseen uskomatonta julkisuutta. Jälleen kerran olemme saaneet nähdä, kuinka tekopyhyys jyrää. En vaivaudu linkittämään näihin uutisiin. Sen sijaan blogin oikeasta laidasta löytyy linkkejä postauksiin, joissa kommentoidaan erinomaisesti niin itse raskauteen liittyviä seikkoja kuin tapahtuman penkomisesta johtuvia reaktioita. Itse haluaisin myös jakaa joitakin ajatuksia (jotkut näistä yllä mainittujen postausten innoittamina).

Tämän hetken trendi politiikassa on ilmeisesti se, että vastapuolen kimppuun hyökätään harvemmin sisällön kautta, asia-argumentein. Yhä useammin keskitytään henkilöön. Hänet yritetään kuvata mahdollisimman huonossa valossa ja, jos suinkin mahdollista, tuhota kokonaan. Mikäli tässä ei onnistuta, poliitikon maine ja kunnia pyritään tahraamaan lähipiirin avulla. Lähipiiriä tai lapsia ei ajojahdissa säästetä. Ja media on innolla mukana. Samalla näyttäisi voimistuvan se trendi, että poliitikkojen ja heidän lähiomaistensa pitäisi elää virheetöntä elämää. Vaatimus on tietysti mahdoton. Kehitys on surullinen, koska se todennäköisesti pelottaa monia kyvykkäitä (ennen kaikkea oikestolaisia ja konservatiiveja) poliitikonaluista astumasta median parrasvaloihin.

Mikään ei näytä riemastuttavan mediaa ja sekularisoituneita kansanryhmiä kuin kristittyjen epäonnistumiset. Vahingonilo, ivallinen nauru ja halventavat kommentit kuuluvat vakioreaktioihin. Mutta eniten minua on hätkähdyttänyt se silmitön viha, mikä huokunut monista kommenteista. Miten mahtaisi kristityille käydä, jos sellaiset voimat pääsisivät valtaan?

Mistä moinen vihamielisyys johtuu? Yksi syy näyttäisi olevan se, että kristittyjen moraali on ainainen silmätikku arvoliberaalien silmässä. Se aiheuttaa syyllisyyttä. Niin oma syyllisyys kuin sitä herättelevät äänet on siksi tukahdutettava - vaikkapa raivolla. Teologisesti reaktio ei yllätä. Jeesus opetti aikanaan, että maailma vihaa niin häntä kuin hänen seuraajiaan.

Silmiinpistävää on ollut sekularisoituneen ja arvoliberaalin median sekä kriitikkojen uskontolukutaidottomuus. Kristinuskolle keskeiset käsitteet, kuten synti, armo, anteeksiantamus, parannus - niiden merkitys on ihan tuntematon. Siksi he eivät näyttäisi kykenevän ymmärtämään saati arvostamaan lähiomaisten ja monien kristittyjen armahtava reaktiota tuota raskaana olevaa tyttöä kohtaan.

Kyseinen tapahtuma alleviivaa omalla tavallaan sitä tosiseikkaa, että kristityt(kin) elävät todellista elämää. Siihen kuuluu todelliset onnistumiset ja epäonnistumiset. Elämän vaikeiden valintojen kanssa painitaan ihan oikeasti, ja sellaisissa hetkissä pyritään tukemaan toinen toisia niin että mahdollisimman vähän pahaa pääsisi tapahtumaan. Vanhat, viisaat kristityt ovat oikeassa: me ovat yhtä suuria epäonnistujia, jopa pahiksia, kuin kaikki muut ei-kristityt. Jumalan edessä kaikki olemme samalla viivalla. Siksi ja silloin sitä Jeesuksen ristinkuoleman tuomaa anteeksiantamusta oikeasti tarvitaan.