Pasi Turunen kirjoittaa blogillaan osuvasti, kuinka nykyään ajatellaan, että kaikki ovat syntisiäm, ketään ei saa pitää liian hyvänä ihmisenä. Ettei vain kukaan kokisi itseään huonommaksi.
Surullisinta meidän kannaltamme on, että olemme itse tulleet niin pieniksi, ettemme enää kestä todellista suuruutta. Emme kykene tunnustamaan omaa moraalista köyhyyttämme, joten moraalinen suuruus on meistä epätodellista. Sen rinnalla myös paljastuu oma vajavuutemme. Siksi tahdomme tehdä historian suurista henkilöistä itsemme kaltaisia, jotta meidän ei tarvitsisi seurata heidän moraalista esimerkkiään taikka tunnustaa tarvitsevamme apua? Meillä kyynisen postmodernin ajan lapsilla ei enää ole ihanteita, siksi emme kestä esikuvia. Saamme niskasäryn, heti jos joudumme katsomaan ylöspäin. Emmme tahdo muuttua, tai tunnustaa kykenemättömyyttämme muuttua, että tarvitsemme apua.
Olipa siis kyse Lincolnista tai Jeesuksesta, tahdomme pudottaa heidät jalustoiltaan, ettei kävisi ilmi miten alas itse olemme vajonneet. Riisumme heidät, ettei oma alastomuutemme paljastuisi.
